Tunteiden käsittelystä ja muista elämän perusasioista

Järjestin viime viikonloppuna tunnetaideterapeuttisen “Vapauta itsesi”-ryhmäsession teemalla suhde omiin vanhempiin. Tiesin, että aihe on iso kokonaisuus, mutta ajattelin, että siitä varmasti jokaisella nousee käsittelyyn se, mikä tällä hetkellä on eniten pinnalla. Vanhempamme (tai muut meitä kasvattaneet aikuiset) vaikuttavat valtavasti siihen miten koemme itsemme. He ovat lapsuudessa peilejämme ja heidän kauttaan opimme sen mikä on sallittua ja mikä kiellettyä, mistä palkitaan ja mistä rangaistaan, miten saa huomiota vai saako sitä millään, olenko hyväksytty vai onko minussa jotain vikaa. Muodostamme kuvan siitä onko meillä oikeus omiin tunteisiimme, vai onko jokin normi, joka määrittää mitä kuuluu tuntea. Imemme nämä lapsuutemme lainalaisuudet itseemme niin, ettemme tiedä muusta todellisuudesta ja siksi meidän voi olla haastavaa kyseenalaistaa sitä mitä olemme oppineet. Meillä on saattanut olla ulkoisesti mallikelpoinen perhe ja vanhempamme ovat tehneet parhaansa kaikessa. Silti voi olla ettemme ole saaneet parhaita mahdollisia eväitä tähän elämään, koska vanhempamme ovat voineet toimia vain omasta todellisuudestaan käsin ja niillä eväillä, jotka ovat itse saaneet. Minun vanhempieni sukupolvi on sodan läpikäyneen sukupolven kasvattamia ja näissä ihmisissä elää edelleen paljon käsittelemättömiä tunnehaavoja. Niillä ihmisillä, jotka Suomen sodan jälkeen jälleenrakensivat, jotka selvisivät evakkomatkasta, jotka alkoivat rakentaa uutta elämää tyhjästä, jotka hiljaa hautasivat kaatuneet ilman että varmasti edes tiesivät mitä läheisille oli tapahtunut ja missä heidän fyysiset jäännöksensä ovat – niillä ihmisillä ei ollut mitään mahdollisuutta alkaa käsitellä tunteitaan, he vain koettivat selvitä, keskittyä toimeentulon hankkimiseen, lasten hengissä pitämiseen, kouluttamiseen ja paremman tulevaisuuden rakentamiseen. Näistä on syntynyt ylisukupolvisia taakansiirtymiä, joita kannamme tänäkin päivänä. Suorittamisen ja pärjäämisen kulttuuri elää meillä edelleen vahvana, vaikka kokonaisuutena materiaalista hätää ei enää ole. Monikansalliset yritykset ovat tuoneet mukanaan aina vain raaemman voiton maksimoinnin sellaisillekin aloille, joissa sitä ei pitäisi sallia. Aina on myös ihmisiä, jotka kamppailevat eri syistä toimeentulon ja elämän perusasioiden kanssa. Tällaisesta suorittamisen pakosta ja kyvyttömyydestä olla yhteydessä omiin tunteisiinsa seuraa uupumusta, ahdistusta, masennusta ja monenlaisia fyysisiä oireita.

Yhden maalauskerran tuotos isovanhempieni tunnetaakasta

Koen itse olleeni viime aikoina paljon tekemisissä elämän perusasioiden kanssa, sillä olen työkseni hoitanut ja avustanut vanhoja ihmisiä. Olen ihan konkreettisesti ollut polvillani heikkenevän terveyden ja lähestyvän kuoleman edessä. Olen kohdannut niin surullisia kohtaloita kuin uskomattomia sankaritarinoitakin. On paljon muistisairaita, joista jotkut toistelevat taukoamatta samoja ikäviä menneisyyden tapahtumia. Toiset taas tuntuvat kulkevan kuin sumussa, eivätkä tiedä missä ovat, mikä aika on tai mitä heidän on tarkoitus tehdä. Olen miettinyt mistä muistisairauksien suuri määrä johtuu? Voiko yhtenä syynä olla tunteiden kieltäminen? Siinä vaiheessa, kun omia ajatuksiaan ja tunteitaan ei pääse enää pakenemaan minkään tekemisen ja suorittamisen pariin, on pakko katsoa itseään ja tunteitaan silmiin. Jos sitä ei pysty tekemään, niin ehkä mieli sitten vaipuu meitä suojellakseen sumuun, emmekä pysty enää selkeästi muistamaan tai käsittämään asioita. Se on yksi selviytymiskeino.

Onneksi on myös muita tapoja ikääntyä. Minun sankareiksini ovat tulleet ne ihmiset, jotka hyvin korkeassa iässä jaksavat vielä ihmetellä, innostua ja lumoutua asioista. He näyttävät elävän todeksi Albert Einsteinin viisautta siinä, että on kaksi tapaa elää: joko niin, että mikään ei ole ihmeellistä, tai niin, että kaikki on ihmeellistä. Minusta tuntuu, että nuo ihmeitä näkevät ihmiset elävät usein pidempään ja onnellisempaa elämää kuin ne, jotka sarkastisesti pyrkivät mitätöimään pieniä iloja tuottavat kokemukset ja keskittyvät vain “tärkeisiin” asioihin. Mikä sitten lopulta on tärkeää? Mahdollisimman onnellinen elämä vai kaikesta selviäminen? Kauniin ja vauraan julkisivun ylläpitäminen vai sisäisen rauhan ja tasapainon saavuttaminen? Jokainen saa valita itse, mitä elämässään tahtoo vaalia ja mitä pitää tärkeänä. Yhteiskuntamme tuntuu minun näkökulmastani valitettavan paljon arvottavan asioita taloudellisen hyödyn kautta ja vaatii edelleen talouskasvua, mikä on täysin ristiriidassa kestävän kehityksen ja luonnossa tapahtuvien tuhojen estämisen kanssa.

Mikä sinulle on tärkeää? Elätkö sen mukaan, mikä tuntuu sinusta merkitykselliseltä vai teetkö asioita vain siksi että on pakko, järkevää tai koska talous sitä vaatii? Pystytkö olemaan rauhassa tekemättä mitään, olemaan yksin itsesi kanssa ilman ohjelmaa tai nautintoaineita, vai ahdistaako tällainen tyhjä aika sinua? Kuinka kehosi voi? Koetko olevasi tasapainossa?

Suuria kysymyksiä, joita voi olla joskus hyvä miettiä, jos kokee ne itselleen merkitykselliseksi. Ymmärrän ja kunnioitan sitä, että jokainen katsoo elämää omasta näkökulmastaan ja se mikä toiselle on tärkeää, on toiselle merkityksetöntä. Näin saa olla – onneksi meillä on vielä vapaus ajatella ja valita oman mielemme mukaan. Jos koet, että tunteiden käsittely ja ylisukupolvisista taakoista vapautuminen saattaisi vapauttaa sinulla käyttöön kapasiteettia, jota nyt joudut käyttämään tunteiden alas painamiseen, niin suosittelen lämpimästi tutustumaan tunnetaideterapiaan. Minulle se on tarjonnut uuden ymmärryksen tason, kun olen sen kautta päässyt sukeltamaan menneiden sukupolvien tunnemaailmaan ja alkanut nähdä kuinka se elää minussa tänäkin päivänä. Vain tiedostamalla siitä voi vapautua. Tämä ei tapahdu sormia napsauttamalla, vaan tunnekuorman purkaminen etenee kerros kerrallaan, mutta joka kerralla kuorma kevenee ja se helpottaa elämää.

Mainokset

Tunteiden kohtaamisesta ja Rosen-menetelmästä

Eilen Facebook näytti minulle muistona päivälleen seitsemän vuotta sitten ottamani kuvan auringonlaskusta. Olin ottanut sen kotimökkini rannasta ja koko maisema näytti olevan punainen. Hämmästykseni oli illalla suuri, kun auringonlasku näytti jälleen samanlaiselta. Aloin miettiä kuinka välillä kaikki asiat tuntuvat olevan ennallaan, vaikka oikeastaan kaikki onkin muuttunut. Ehkä kuitenkin suuret asiat ovat ennallaan: aurinko laskee ja nousee joka päivä, minä ihmisenä elän ja hengitän, ja perustarpeeni ovat vuodesta toiseen hyvin samanlaiset. Aloin mielessäni käydä lävitse kaikkea mikä viimeisen seitsemän vuoden aikana on muuttunut ja niitä muutoksia löytyy paljon: olen muuttanut moneen kertaan niin asuinpaikkakuntaa kuin työpaikkaakin, miehet ovat vaihtuneet, olen matkustanut paljon ja opiskellut kokonaan uuden ammatin sekä mennyt naimisiin. Ennallaan on vain se, että saan palata tämän saman kotimökin rantaan näin keväällä muuttolintujen palatessa ihmettelemään joka vuotista luonnon heräämistä. Aikamoisen tunneskaalan kävin lävitse miettiessäni kaikkia muutoksia ja se on hyvä – tunteiden tunteminen ja hyväksyminen on hyvästä.

Olen huomaamattani ohjautunut opiskelemaan ja tekemään menetelmiä, joissa tavoitteena on tunteiden kohtaaminen ja itsetuntemuksen lisääntyminen. Rosen-menetelmään tutustuin ensi kertaa joskus 2000-luvun alussa, kun etsin keinoa helpottaa oloani. Minulla oli työ, jossa en kokenut voivani elää oman arvomaailmani mukaan ja taustalla avioero, jonka aiheuttamia tunteita en ollut osannut käsitellä. Olen joskus pohtinut johtuuko osin Karjalaisista juuristani, että perheessäni ei ole ollut tapana käsitellä tunteita – ne on vain ohitettu, otettu “järki käteen” ja jatkettu tuottavaa toimintaa, koska elämä jatkuu ja siinä täytyy selvitä. Ehkä tämä on yleinen sodan läpikäyneen sukupolven selviytymiskeino, joka sitten on siirtynyt seuraavaan sukupolveen ja siitä eteenpäin niin kauan kunnes joku muuttaa tuota tapaa. Olen seurannut erityisherkkyyteen liittyvää keskustelua, enkä ole osannut ihan täysin samaistua erityisherkkien ryhmään, vaikka olen melko aistiherkkä ja havainnoin usein asioita, joita muut eivät huomaa. Tunnistan kuitenkin erityisherkkyyteni tavassani imeä itseeni ympäristön toimintatavat ja kadottaa omat tunteeni muiden vaikutuspiirissä – olen siis lapsena ollut altis omaksumaan suvussani kulkeneen tunteiden ohittamisen ja kuitenkin sisäinen tunne-elämäni on ollut värikäs. Kun tunteista ei ole voinut ääneen puhua, olen varastoinut ne sisälleni ja sinne ne ovat jääneet kehon jännityksiksi.

Vaatii paljon energiaa pitää käsittelemättömät tunteet sisällään, joten taisin muistuttaa painekattilaa mennessäni ensimmäistä kertaa Rosen-hoitoon. En ymmärtänyt lainkaan mitä tapahtuu, mutta Rosen-terapeutin käsitellessä selkääni aloin itkeä ja sitä itkua riitti pitkään. Kaikki eivät toki näin reagoi; joskus ihmiset myös alkavat nauraa tai sitten vain kokevat että hengitys alkaa kulkea vapaammin. Joskus ymmärtää itse mikä asia tai tunne kehosta lähtee liikkeelle, ja joskus vain tuntee jonkin liikkuvan tietämättä mihin se liittyy. Rosen-hoidossa hoitajan kädet ovat kuin ankkurit, jotka auttavat hoidettavaa pitämään huomionsa kehossa ja kuulostelemaan miltä oman kehon sisällä oikeasti tuntuu – usein kun tahdomme karata ajatustemme mukana pois kehostamme ja silloin siellä varastossa olevat tunteet voivat jäädä kohtaamatta. Pidän tätä menetelmää hyvin turvallisena, sillä kehomme on niin viisas, että se vapauttaa vain ne jännitykset, joihin liittyvät tunteet olemme valmiit kohtaamaan. Käsittely on siis lempeä, eikä kehoa koskaan “murjota” väkisin vapauttamaan mitään, sillä hoidettavan on tunnettava olonsa turvalliseksi, jotta hän pystyy ehkä kipeitäkin tunteita kohtaamaan. Hoitajan on tarkoitus olla läsnä hoidettavalle niin, että tämä voi tuntea hoitajan hyväksyvän hänet juuri sellaisena kuin hän on, kaikkine tunteineen ja reaktioineen. Sellaista hyväksyvää läsnäoloa emme valitettavasti arkipäivässä aina muuten saa osaksemme. Lähinnä sellaista voin ajatella olevan mummon lämpimän sylin, joka ottaa lapselta vastaan kaiken ja rakastaa tätä ehdoitta, vaikka lapsi tekisi mitä – eikä tällaista mummoa kaikilla lapsilla ole. Itse pyrin tällaiseen läsnäoloon myös toisessa ammatissani hoitaessani vanhuksia, koska tällaista kohtaamista he minun mielestäni tarvitsevat ja ansaitsevat niinä hetkinä kun hoitaja heidän luokseen ehtii.

Usein ihmiset pelkäävät kohdata ne tunteet, jotka ovat jääneet käsittelemättä. He tuntevat niiden voiman, kun koettavat pitää ne sisällään ja voivat jopa ajatella, että jotain räjähtää, jos esim. viha pääsee ulos. Lopulta kuitenkin tunteen pidättäminen vaatii paljon suuremman ponnistuksen kuin sen kohtaaminen ja se pelätty vihakin saattaa mennä vain väristyksenä kehon lävitse, kun vain uskaltaa hyväksyä että näin minä tunnen. Mikään ei siitä räjähdä, olo helpottuu kummasti, ja kun tunteen olemassaolon hyväksyy, voi sitä pikkuhiljaa oppia myös ilmaisemaan rakentavalla tavalla. Toisaalta tunteet voivat olla niin kiellettyjä ettei itse edes tunnista sellaisia sisällään olevan. Kuitenkin kun kehoon tulee lisää tilaa ja tunne-elämälle lisää vapautta, niin ihminen saattaa tunnistaa aivan uusia puolia itsestään ja oppia ymmärtämään itseään uudella tavalla. Aiemmin vaikeilta tuntuneet tilanteet saattavat ratketa helpommin, kun pystyy tunnistamaan ja ilmaisemaan mitä tunteita ne itsessä herättävät.

Muistan kuinka ensimmäisellä Rosen-menetelmän intensiivikurssilla alkuvuodesta 2006 istuin piirissä, jossa siellä on tapana jakaa mitä tunteita kullekin on kurssilla herännyt. Tunsin, että jos sanon ääneen miltä minusta tuntuu, niin hajoan palasiksi. Se tunne oli valtavan vahva ja valtavan pelottava, mutta paine sisälläni oli niin suuri, että minun oli pakko avata suuni ja puhua siitä miltä minusta tuntuu. Tuohon hetkeen olen usein ajatuksissani palannut, kun olen miettinyt sitä sisäistä muutosta, mikä minussa on tapahtunut kaikkina näinä vuosina, joina Rosen-menetelmä on elämässäni ollut. Olen tehnyt paljon muutakin, mikä on auttanut minua tunnistamaan kehoni aistimuksia ja herääviä tunteita, mutta uskon Rosen-menetelmän olleen minulle se ratkaiseva portti, joka avasi tunnetietoisuuteni ja kerran auettuaan se jää auki. Sen kautta olen saavuttanut sisäisen rauhan, tasapainon ja kyvyn olla läsnä tässä hetkessä. Nämä tuntuvat minusta suurilta asioilta, koska ne antavat sisäistä voimaa ja vakautta elää läpi isojakin ulkoisia muutoksia tietäen, että sisimmältäni minä olen sama.

Ajattelen, että tunteiden kohtaaminen ja vapauttaminen on tärkeää, koska kerrytettyämme tunnekuormaamme riittävän suureksi olemme tosiaan kuin painekattila, jonka stressitaso on kova. Pienikin ympäristöstä tuleva lisäkuormitus voi tällaisessa tilassa olla liikaa ja johtaa vakaviin seurauksiin. Uskon, että jos en olisi löytänyt keinoa tunnistaa ja purkaa tunteitani, olisin ennen pitkää sairastunut johonkin stressiperäiseen sairauteen, palanut loppuun ja joutunut ottamaan käyttöön masennuslääkkeet. Niitä työterveyspsykologi minulle tarjosi, kun menin hänelle puhumaan arvoristiriidastani. Onneksi ymmärsin, että elämässäni on tilanne, joka minun pitää ratkaista, eikä se onnistu turruttamalla sen aiheuttama ahdistus. Ymmärrän, että jossain tilanteessa masennuslääkitys saattaa olla tarvittava tuki ihmiselle päästä pahimman tuskan yli toimintakykynsä säilyttäen, mutta pitkäkestoisena ratkaisuna en sitä näe. Siksi koen kaikenlaiset terapiat tärkeänä ja mielellään vielä siinä vaiheessa, kun ongelmat eivät ole kasvaneet ylitsepääsemättömän suuriksi. Rosen-menetelmä on kehoon keskittyvä terapia ja joskus se nostaa pintaan käsiteltäviä asioita niin paljon, että on hyvä saada rinnalle keskusteluterapiaa, koska Rosen-terapeutti ei välttämättä ole tämän alan ammattilainen. Jokainen varmasti löytää itselleen sopivimmat keinot niitä etsimällä ja se mikä toimii yhdelle, ei välttämättä ole paras menetelmä toiselle. Itse koen toimivaksi käsitellä Rosen-menetelmän herättämiä tuntemuksia myös tunnetaideterapian keinoin. Silloin saan eri tavoin näkyväksi tunteita, joiden yhteyksiä en ehkä aiemmin ollut oivaltanut. Uskon, että kaikki mikä tukee tunteidemme tiedostamista ja käsittelyä lisää kykyämme tunnistaa mitä tarvitsemme voidaksemme mahdollisimman hyvin.

Kaikki ei ole sitä miltä se näyttää

Kaikki ei ole sitä miltä se näyttää – se on tullut hyvin selväksi tällä matkalla. Tunnettua kai on, että matkailumainosten kuvat esittelevät seuduista aina ne parhaat puolet. Nyt kun mieheni on käyttänyt valokuviensa muokkaamiseen aivan perustason kuvankäsittelyohjelmaa, niin minulle on valjennut kuinka yksinkertaista ja tavallista kuvien muokkaaminen värikkäämmiksi ja muutenkin todellisuutta vaikuttavammiksi on. Kuvien rajaaminen on tietysti aina helppoa – ottaa kuvaan vain se, minkä tahtoo muun maailman näkevän ja rajata kaikki muu ulkopuolelle, kuin sitä ei olisi olemassakaan.

Olemme Meksikon rannikolla, pienessä kalastajakylässä, jota kuvailtiin uneliaaksi, ja jonne luontoihmisten kerrottiin tulevan katsomaan lintuja. Muodostin kuvan rauhallisesta kylästä, jossa ihmiset verkkaisesti myöhäisen iltapäivän auringossa hoitavat päivän pakollisia askareita, ja jossa aaltojen kohina muodostaa tasaisen rauhoittavan äänimaiseman, jota vain lintujen laulu värittää. Todellisuudessa uneliaisuus on tässä kylässä vain käsittämätöntä välinpitämättömyyttä siitä, että kaikkialla on roskaista ja hirvittävä meteli. Paikallisen marketin käytävillä lojuu niin paljon tyhjiä laatikoita ja pakkausmuoveja, että siellä on vaikea kävellä. Silti kaupassa käydessämme lihatiskin hoitaja istui lattialla tiskin takana seinään nojaten, kun asiakkaita ei ollut. Samoin kassahenkilö istui toimettomana kassan takana – ilmeisesti siivoaminen ei heidän toimenkuvaansa kuulunut. Kaikki mitä kylässä tapahtuu tunnutaan tehtävän äänentoiston vahvistamana. Kauppahallin katolla on kovaääniset, joista päivisin soitetaan tauotta huonosti tehtyjä radiomainoksia. Useampana iltana ja tietysti sunnuntai-aamuna on kirkonmenot välitetty myös kovaäänisillä. Vuokraamamme asunnon seinän takana on taco-ravintola, joka soittaa musiikkia niin kovaa, että taatusti jokainen kyläläinen tietää sen olevan auki. Viikonloppuna paikalliset tuovat rannalle omat kovaäänisensä mukanaan, ja jokaisella tuntuu olevan tavoite soittaa omaa musiikkiaan niin kovaa, että se kuuluu kaiken muun ylitse. Täällä yksinkertaisilla ikkunoilla varustetussa asunnossa nukkuminen on hyvin pätkittäistä ja ihania ovat ne hetket, jolloin kaikista kaiuttimista hetkeksi lähetys taukoaa ja kuulee kuinka linnut laulavat. Tarpeeksi kauas kun kulkee rantaa pitkin, niin onnistuu myös pääsemään siihen äänimaisemaan, jota odotin: vain aaltojen rikkoutuminen rantaan luo jatkuvan rauhoittavan kohinan. Ilmeisesti paikalliset ihmiset ovat kuitenkin niin tottuneet meteliin ettei se heitä häiritse.

Hiljaista merenrantaa (muokkaamaton kuva)

Tämä on lintujen suojelualuetta, koska täällä on suuri murtovesiallas, jonka ympäristössä talvehtii paljon lintuja. Koko Jukatanin niemimaalta tänne kuljetetaan päiväretkeläisiä tutustumaan veneellä vesialueeseen ja sen elämään. Me päätimme tutustua alueeseen kävellen – ei siellä minne matkailijat yleensä kuljetetaan, vaan siellä mihin pääsee ilman venettä. Järkytyksemme oli suuri, sillä tämä lintujen suojelualueeksi merkitty maa-alue rajoittuu kaatopaikkaan, jossa poltetaan kaikkea roskaa ja josta sitä on levinnyt pitkälle suojelualueelle tuulen mukana ja ilmeisesti myös siksi, että tien viereen on vain päätetty kipata osa roskista viemättä niitä kaatopaikka-alueelle. Tosi surullista nähtävää siis. Tässä kylässä hanavesi ei ole keitettynäkään juomakelpoista ja kun olen keittänyt siitä tiskivettä, niin olen hämmästellyt kattilaan jäävää paksua rasvakerrosta. Mieheni keksi sille mahdollisen selityksen jatkuvasta muovien poltosta: niistä jäävä öljy imeytyy maahan ja siitä pohjaveteen, mikä on täällä siis ilmeisesti pilannut veden kokonaan. Pysäyttävää ja ahdistavaa.

Lintujen suojelualueen tien reunaa
Kaatopaikka, joka houkuttelee paljon myös lintuja mm. haukkoja

Samaan aikaan Suomessa kiistellään siitä onko kotimaisen naudanlihan vai Brasiliasta tuodun banaanin hiilijalanjälki suurempi. Juuri nyt minusta tuntuu, että koko maapallon mittakaavassa kysymys on täysin yhdentekevä. Enkä tarkoita ettei meidän Suomessa tarvitse tehdä mitään maapallon pelastamiseksi, mutta ajattelen, että luonnon tuhoamisen lopettaminen muilla keinoin on kuitenkin kiireellisempää. Talouskasvun ja kulutuksen ihannointi pitää lopettaa, sekä kieltäytyä ostamasta mitään sellaisista maista, jotka eivät tee tarpeellisia toimenpiteitä luonnon suojelemiseksi. Tilannetta ei korjata kiristämällä lihan verotusta ja pakottamalla kaikki ostamaan uusia sähköautoja.

Täällä toisella puolella maailmaa asiaa seuratessani minusta tuntuu, että Suomessa ollaan nyt kaikkea kiristämässä sellaiseksi, että elämä kaupunkien ulkopuolella tehdään lähes mahdottomaksi. Samaan aikaan kaivoslakia jälleen muutettiin niin, että kaivosyritysten toiminta helpottuu luonnon kustannuksella. Tuntuu todella ristiriitaiselta, kuten moni muukin asia. Viime aikoina minulle on tullut selväksi, että monessa asiassa todellisuus väännetään tiedotusvälineissä sen mukaan, että se hyödyttää jonkun päättäjän eturyhmiä taloudellisessa mielessä. Siksi kannattaa kriittisesti itse miettiä onko asia oikeasti sellainen kuin miltä sen halutaan näyttävän. Tämä on surullista. Maapallo ei pelastu ellemme kaikki ihmiset tee yhteistyötä sen hyvinvoinnin eteen.

Lintujen suojelualuetta

Täällä Latinalaisessa-Amerikassa olen kohdannut alkuperäisen väestön edustajia ja lukenut heidän historiastaan. Tuntuu käsittämättömältä se mitä on tapahtunut. Täällä ihmiset ovat eläneet sopusoinnussa luonnon kanssa kunnioittaen sitä. Käyttäen luonnosta vain sen mitä ovat tarvinneet elääkseen. Sitten tänne ovat saapuneet “sivistyneet” ihmiset ja alkaneet riistää luonnonvaroja taloudellisen hyödyn nimissä täysin välittämättä seurauksista. Ja oikeastihan tätä on tapahtunut kaikkialla maapallolla. Kehityksen ja taloudellisen hyödyn nimissä luonnon sietokyky on ylitetty. Ei ole enää aikoihin ollut kyse siitä, että käytettäisiin se mitä tarvitaan elääksemme, vaan kaikki se millä voidaan maksimoida hyöty. Näin ei voida enää toimia.

Pelikaaneja kalastusveneen reunalla

Ja kyllä, tunnen ahdistusta ja häpeää siitä, että matkustamalla tänne toiselle puolen maailmaa olen rasittanut maapalloamme. Toisaalta olen pysynyt täällä melko pitkän ajan, joten ihan jatkuvaa lentämiseni ei ole ollut. Banaanejakin on ekologisempaa syödä tällä puolen maapalloa. Lihaa en ole syönyt lähes kahteenkymmeneen vuoteen ja muutenkin kulutukseni on jo usean vuoden ajan ollut minimaalista. Lisäksi tämä talven yli matkustelu on säästänyt yhden talouden lämmityskulut Suomessa. Ja roskaisuuteen liittyen olen nähnyt netissä nykyään leviävän hienoja kuvia siitä, kuinka joku on siivonnut roskaisen rannan ja sitten postannut siitä ennen ja jälkeen kuvan. Täällä merenranta on onneksi suhteellisen puhdas, enkä koe tehtäväkseni mennä siivoamaan roskia kenenkään pihalta tai paikallisen kaatopaikan ympäristöstä. Meillä jokaisella on osuutemme ja tehtävämme tämän maapallon pelastamisessa. Ahdistus ja toisten paheksunta tuskin lopulta auttavat siinä mihinkään. Ainoastaan peiliin katsominen ja tiedon jakaminen, jos tietämyksestä tuntuu olevan pulaa, sekä tietysti oikeaan suuntaan vievän toiminnan kannustaminen. Ja luottamus siihen, että maapallo kyllä selviää – eri asia sitten on kuinka me ihmiset selviämme.

Virran mukana kulkemista

Kulkenut virran mukana – sitä minä olen mieheni kanssa viime kuukaudet tehnyt matkustaessamme suuremmin tulevaa suunnittelematta. Aikataulutuksemme on toiminut hämmästyttävän hyvin, sillä osuimme Cuscoon, Machu Picchulle, Pyhään Laaksoon ja Titicaca-järvelle sadekautena, jolloin näissä matkailijoiden suosimissa kohteissa on hyvin vähän turisteja. Meillä on kuitenkin säiden suhteen ollut paljon onnea, koska esim. Machu Picchun vierailumme osui aurinkoiseen täydenkuun päivään, vaikka sekä edellisenä että seuraavana päivänä satoi rankasti ja pilvet roikkuivat alhaalla peittäen vuorien rinteet.

Aamunäkymä Machu Picchulta

Olen pitkään haaveillut pääseväni näihin Perun tarunhohtoisiin Inka-maisemiin ja vaikka olen niistä nähnyt aiemmin kuvia ja kuullut ihmisten kokemuksia, niin silti ne kaikki tuntuivat vaikuttavammilta kuin olin kuvitellut. Paikoissa on vahvoja energioita, joita en osaa sanoin kuvata. Olen kokenut ennenkin kielen rajoittavan sitä, mitä voin jostain kertoa tai edes sanoin ajatella. Vain sellaiselle on sanat, mikä on koettu ja käsitetty jo aiemmin. Uskon, että maailmassa on paljon sellaista, mitä vielä ei ole ymmärretty ja sitä on vaikea rajoitetulla kielellämme kuvata – lopulta jopa havaintomme voivat pitkälti perustua siihen, mikä on aiemmin koettu todeksi. Emme siis pysty edes havaitsemaan sitä, minkä olemassaolosta emme tiedä.

Amaru Muru, joka on tarinan mukaan portti toiseen ulottuvuuteen

Titicaca-järvellä minulle oli järkytys järven likaisuus Punon kaupungin ruovikkoisilla rannoilla – onneksi kauempana kaupungista vesi oli kirkasta. Täällä Perussa luonnon likaamisesta ei tunnuta paljoa välitettävän. Ihmisiltä roskat näyttävät valitettavan helposti tippuvan siihen mihin ne sattuvat tippumaan. Liikenteessä olevia autoja ei ilmeisesti katsasteta, joten täällä kulkee kaikenlaista menopeliä ja pakokaasun määrä on sellainen, että vilkkaasti liikennöidyillä kaduilla kävellessä usein kurkkua suorastaan kirvelee. Tullessamme bussilla Punosta Arequipaan korkeiden vuorien ylitse, näytti siltä, että tien vierustoja on käytetty kaatopaikkana. Se oli surullista nähtävää – valtavan kaunista ja lähes autiota vuoristomaisemaa, joka tien lähellä oli täynnä muovia ja muuta roskaa. Lähempänä kaupunkia myös autonrenkaita lojui joka puolella – lisäksi niitä tunnutaan poltettavan täällä pahasta katkusta päätellen. Moneen kertaan on tullut mieleen, että vaikka me Suomessa kuinka noudatamme päästörajoituksia ja kierrätämme jätteemme esimerkillisesti, niin koko maailman mittakaavassa on paljon suurempia epäkohtia, joihin pitäisi puuttua, jotta luonnon tuhoutuminen pysähtyisi.

Maisemia Punon ja Arequipan väliltä

Täällä kaupungit tuntuvat erityisen rasittavilta myös jatkuvan melun vuoksi ja siksi pikkukylät sekä luonnon keskellä olevat paikat vetävät enemmän puoleensa. Pyhässä Laaksossa vietimme puolitoista viikkoa Urubamban kylässä ja siellä aika tuntui pysähtyneen n. 50-vuoden taakse. Ihmiset asuvat savitaloissa ja viljelevät maata vain härät kyntöauransa vetäjinä. Siellä oli rauhallinen tunnelma, ystävällisiä ihmisiä ja upeita maisemia kun jaksoi kiivetä ympäröivien vuorien rinteitä, joilla lampaat sekä alpakat laidunsivat. Seudulta löytyy myös paljon arkeologisia paikkoja, jotka eivät suuria matkailijamääriä vedä, joten niitä sai ihmetellä ihan rauhassa.

Urubamban kylää

Nyt olemme Arequipassa, joka on Perun toiseksi suurin kaupunki. Täällä Espanjalaisten valloittajien vaikutus näkyy kaupungin keskustan rakennuksissa, jotka on suurelta osin rakennettu valkoisesta vulkaanisesta kivestä. Kauniista keskustastaan huolimatta ilma on täällä päivisin savusumun peitossa, eivätkä lähiseudun kolme lumihuippuista tulivuorta useinkaan ole näkyvissä. Liikenne on varmasti tähän savusumuun suurin syy tässä miljoonan ihmisen asuttamassa kaupungissa.

Arequipan katedraali

Meidän oli alunperin tarkoitus jatkaa Titicaca-järveltä Bolivian puolelle ja siellä Amazonin-sademetsään, mutta ensimmäisenä yönämme Punossa näin elävän unen Teotihuacánin pyramidista. En tiedä mistä se tuli, koska en ole sinne menoa koskaan aktiivisesti suunnitellut. Joka tapauksessa aloimme tutkia mahdollisuuksia matkustaa Meksikoon ja sinne löytyikin edulliset lennot, joten suuntaamme sinne seuraavaksi – virran mukana edelleen selvittämään onko Teotihuácanille meille jotain paljastettavaa. Sen historiasta lukeminen herättää ainakin heti ajatuksia, sillä sen valtakauden arvellaan loppuneen rikkaan alemman eliitin kapinaan raaka-aineiden saatavuuden heiketessä. Ilmeisesti siis ahneus tuhosi tämän valtakunnan. Mahtaako meidän nyky-yhteiskunnallemme käydä samoin?

Vanhat kulttuurit ja vallanhalu

Olemme jostain syystä jääneet Cuscoon pidemmäksi aikaa kuin oli tarkoitus. Eilisaamuna meidän piti jatkaa matkaa Urubamban kylään, mutta vuokraisäntämme kertoi teiden olevan päiväsaikaan poikki, koska paikalliset maanviljelijät vastustavat hallituksen aikeita yksityistää vedet. Kuinka kamalaa, ajattelin: pienviljelijöiltä ollaan viemässä mahdollisuus elinkeinoon. Täällä tunnutaan toimittavan kuten Suomessa – kaikesta koetetaan ottaa maksimaalinen tuotto irti ja tavallisten ihmisten elämä käy sitä kautta lähes mahdottomaksi. Kuinka kellään voi oikeus myydä pohjavesivarantoja? Sitä kai valitettavasti Suomessakin ainakin jossain vaiheessa kaavailtiin, mutta toivon ettei koskaan toteuteta. Puhdas luonto on Suomen suurin rikkaus ja sen pitäisi säilyä mahdollisimman koskemattomana. Annan siis täyden tukeni täällä mieltään osoittaville maanviljelijöille.

Vietimme päivän Cuscossa kävellen eri puolella kaupunkia ja päädyimme lounaalle Vegan Shaman -ravintolaan. Täällä käynyt ystäväni suositteli sitä, mutta emme aiemmin osuneet paikkaan sopivaan aikaan. Kun astuimme sisään täysin tyhjään ravintolaan alkoi samantien sataa kaatamalla ja ukkonenkin jyrisi kunnolla, joten ajoituksemme tuntui täydelliseltä. Hyvän lounaan lisäksi ostin paikasta  naispuolisen shamaanin kirjoittaman kirjan, joka lupaa johdattaa ajattomalle matkalle Machu Picchun kristallikaupunkiin – sinne olemme fyysisesti suuntaamassa seuraavan täydenkuun aikaan, joten minulla on aikaa tehdä ajatonta matkaa kirjan kanssa vielä ennen sitä.

Illalla vuokraisäntämme ja taksikuskit olivat sitä mieltä, että tiesulkuja ei valvota enää klo 21 jälkeen, joten lähdimme matkaan kohti Urubambaa. Kuljettajamme valitsi pienimmän sinne johtavan tien siinä toivossa, että sieltä pääsee ajamaan läpi. Katselin auton ikkunasta pilvien lomasta pilkistelevää puolikuuta, joka valaisi vuorten välissä leijunutta usvaa. Koetin keskittyä näkemään meidän pääsevän matkakohteeseemme ongelmitta ja maagisen maiseman yllä tuntui leijuvan kirjan mystisestä kristallikaupungista lähtöisin oleva läpikuultava jumalatar-hahmo. Olin suorastaan varma, että matkamme sujuu ongelmitta, mutta toisin kävi – noin 1,5 tunnin ajon jälkeen pysähdyimme autojonoon, jonka edessä keskellä tietä roihusi tuli. Kuljettajamme kävi tutkimassa tilannetta ja palasi pitkältä tuntuneen odottelun jälkeen kertomaan meille, että tuon tiesulun jälkeen on vielä kolme muuta sulkua, joten meidän on lähes mahdotonta päästä lävitse. Käännyimme takaisin kohti Cuscoa, mutta vain hetken matkaa ajettuamme edessämme oli taas joukko ihmisiä sytyttämässä autonrenkaita ja muuta roskaa tuleen. Olimme siis kahden tiesulun välissä ja meitä alkoi vähän huolestuttaa kuinka tässä käy. Tulta sytyttävä joukko näytti olevan pääasiassa nuoria miehiä ja muistin hyvin elävästi lukeneeni ulkoministeriön tiedotteesta, että mielenilmaukset helposti muuttuvat väkivaltaisiksi, joten niitä kannattaa tällaisissa maissa välttää. Mieheni ehti ottaa kamerastaan muistikortin pois ja piilottaa lompakkonsa auton penkin alle siltä varalta, että joku kiinnostuu siitä kuka autossa matkustaa ja mitä arvokasta sieltä löytyy. Onneksi kuskimme sai neuvottelun ja pienten lahjusten jälkeen meidät läpi tuosta tiesulusta ja pääsimme takaisin Cuscoon. Minusta tuntui, että kristallikaupungin jumalatar oli ehkä kuitenkin suojaamassa meitä, vaikka emme tavoiteltuun määränpäähän päässeetkään, sillä selvisimme kuitenkin onnekkaasti tuosta seikkailusta. Tällaisissa maissa ei yleensä ole suositeltavaa pimeään aikaan matkustaa, mutta luotimme paikallisten näkemyksiin ja tietysti yritimme päästä meille vuokrattuun majapaikkaan, kun olimme sen jo maksaneet.

Nyt olemme siis takaisin Cuscossa, Inkojen vanhassa pääkaupungissa, joka on täynnä jäänteitä tästä vanhasta kehittyneestä kulttuurista. Valitettavasti 1500-luvulla tänne saapuneet Espanjalaiset valloittajat tekivät valtavasti tuhoa ja rakensivat suuren määrän kirkkoja, jotka ilmeisesti monet on tehty vanhojen Inka-temppeleiden päälle. Räikein esimerkki on ollut mahtavin auringolle omistettu Qoricanchan temppeli keskellä Cuscoa, jossa seinät oli kuulemma päällystetty kullalla sekä koristeltu jalokivin, ja taitavasti hoidetussa puutarhassa oli täysin kultaisia nais- ja eläinpatsaita luonnollisessa koossa. Valloittajat veivät tästä temppelistä kaiken arvokkaan ja rakensivat sen perustusten päälle Santo Domingon -kirkon ja luostarin. Näin kirkko on valitettavasti muuallakin toiminut – levittänyt oppejaan väkivalloin, tuhonnut luonnonuskontojen perinteistä kiinni pitäviä ja rakentanut omat kirkkorakennuksensa vanhojen luonnon palvontapaikkojen päälle. Olen usein miettinyt kuinka paljon Suomessa on tuhottu meidän alkuperäistä kulttuuriamme ja luonnonparannustaitoja kirkon toimesta ja se tekee minut sekä surulliseksi, että vihaiseksi.

Qoricancha, jonka loistokkuus on tuhottu ja päälle on rakennettu kirkko sekä luostarirakennuksia

Uskon, että monet uskonnot ovat lähteneet puhtaasta ajatuksesta – sanotaanhan sitä, että kaikkien suurten uskontojen alkuunsaattajilla: niin Jeesuksella, Buddhalla kuin Muhammedillakin oli viestinä rakkauden levittäminen maailmaan. Olematta millään lailla perehtynyt uskontoihin  kuvittelen, että nämä kaikki legendat ovat alunperin lähteneet samasta lähteestä ja kukin kulttuuri on niistä muokannut itselleen parhaiten sopivan. Ongelmat ovat syntyneet, kun näiden legendojen seuraajat ovat lähteneet rakentamaan niiden ympärille uskonnollisia sääntöjä, suorastaan lakeja, jotka on laadittu sen mukaan, että uskonnossa valtaa pitävät pystyvä tekemän kansan kuuliaiseksi. Näistä kirkot ovat rakentuneet ja lähteneet levittämään aatettaan, eli hakemaan lisää valtaa. Siinä on ajauduttu harvinaisen kauaksi alkuperäisestä kauniista rakkauden ajatuksesta ja alettu tuomita kaikkia, jotka eivät kirkonisien oppien mukaan toimi.

Rakentaessaan kaikenlaisia hallitsemiseen ja tuomitsemiseen pyrkiviä sääntöjä uskonnot ja kirkot ovat vieraantuneet luonnosta ja ihmisen luonnollisesta olemuksesta. Seksuaalisuus on ollut yksi kielletty alue ja viime aikoina on tullut esiin eri kirkkojen sisältä järkyttäviä tapauksia siitä kuinka papisto ja muut valtaa pitävät ovat hyväksikäyttäneet lapsia sekä naisia, ja kuinka nämä uskontokunnat ovat koettaneet sisäisesti piilotella näitä väärinkäytöksiä. Kuinka tervettä tällainen on? Olisiko jälleen aika uskonpuhdistukselle ja kaikkien kaksinaismoralististen sääntöjen purkamiselle? Varsinkin niiden sääntöjen, joita jotkin uskonnot käyttävät perustelemaan naisten ihmisoikeuksien polkemista. Ymmärrän, että tässä ollaan äärimmäisen vaikeiden asioiden äärellä ja uskonnonvapautta pitää ehdottomasti kunnioittaa, mutta mielestäni ihmisoikeudet menevät kaiken edelle. Ja todellakin minä suhtaudun uskontoihin sillä ajatuksella, että niiden säännöt ovat ihmisten vallanhalusta luotuja ja niiden varjolla on maailmassa saatu aikaan jo niin paljon pahaa, että toivon sen loppuvan. Kunpa saisimme purettua ihmisen vallanhimon luomat rakenteet ja palattua siihen luontoa kunnioittavaan henkisyyteen, jota täällä asuneet intiaanitkin ovat noudattaneet.

Yksi intiaaniperinteen suosikeistani on tarina siitä kuinka ihmisessä elää eri persoonia, sekä hyviä että huonoja, ja ne jotka saavat eniten huomioita vahvistuvat. Siksi jonkun käyttäydyttyä huonosti pyrkii heimo vahvistamaan hänen hyviä puoliaan kertomalla hänelle mitä kaikkea hyvää hänessä on. Mielestäni tämä kuulostaa hienolta. Sen sijaan, että ihminen leimattaisiin täysin kelvottomaksi, hänessä nostetaan esiin hyviä ominaisuuksia, jolloin ihminen saa itselleen huomattavan paljon enemmän voimaa muuttaa käytöstään parempaan ja vahvistaa sitä hyvää, jota hänessä myös on. Toinen versio tästä tarinasta on, että ihmisen sisällä elää kaksi sutta, hyvä ja paha, ja se susi vahvistuu kumpaa ruokit. Vahvistakaamme siis hyvää – rakkautta ja toisten kunnioitusta –  unohtamatta antaa toisille voimaa pyrkiä tähän samaan. Sillä meillä on myös oikeus vaatia kunnioitusta itseämme ja omia rajojamme kohtaan.

Ihmisen kohtaamisen kokoinen tuska

Olen Inkojen vanhojen viisauksien äärellä Perussa. Tuntuu oudolta näissä maisemissa seurata Suomessa vellovaa keskustelua vanhusten hoidon tilasta. Minusta on siis hyvä, että asiasta keskustellaan, mutta en usko että asioiden todellinen tila on tullut päättäjille minkäänlaisena yllätyksenä – kuten joku kokenut toimittaja kirjoitti, niin asiasta on herätelty keskustelua vuosikausia, mutta aihe ei poliitikkoja kiinnosta kuin vaalien alla, valitettavasti. Toivottavasti nyt on noussut esiin niin räikeitä tapauksia, että tapahtuu perustavanlaatuisia muutoksia hoitokulttuurissa.

Olen ensimmäiseltä koulutukseltani ekonomi ja työskennellyt liike-elämän palveluksessa yli kymmenen ensimmäistä työvuottani. Nuorena ekonomina minulla oli suuri kunnioitus tärkeitä päätöksiä tekeviä ihmisiä kohtaan – uskoin heidän olevan jotenkin ylivertaisen viisaita, kokemuksistaan oppineita ja suuria asiakokonaisuuksia hallitsevia. Täytyyhän heidän olla, kun heidän päätöksensä vaikuttavat suureen joukkoon ihmisiä ja heille maksetaan työstä suuret korvaukset. Kohdatessani tällaisia “tärkeitä” ihmisiä ja kuullessani heidän keskinäistä jutusteluaan järkytyin suuresti. Välillä minulle tuli vaikutelma siitä, että nämä aikuiset miehet olivat kuin pikkupoikia, jotka leveilivät toisilleen uusilla leluillaan – puhelimilla, autoilla ja ties millä! Kuvittelin tällaisten ihmisten ajatuksissa ja keskusteluissa pyörivän paljon merkityksellisemmät asiat. Tajusin hyvin konkreettisesti kuinka liike-elämää (ja valitettavasti tätä kautta myös politiikkaa) ohjaa vain raha ja vahvasti myös ihmisten oman edun tavoittelu. Tämä vei pohjan pois ideologisesta maailmankuvastani ja vetäydyin pois liike-elämän palveluksesta, koska en kokenut oloani hyväksi sen säännöillä pelatessani. Tämä on siis minun kokemukseni tuossa elämänvaiheessa, enkä väitä kaikkien liike-elämässä toimivien ihmisten olevan kiinnostuneita vain rahan keräämisestä, mutta valitettavasti tällaisia tyyppejä tuntuu nykyään olevan vallassa ihan liikaa.

Luulen, että jokin samankaltainen herääminen on nyt tapahtunut vanhustenhuoltoon liittyen: laajempi joukko ihmisiä on alkanut ymmärtää, että suuret yksityiset hoivapalvelujen tuottajat ovat todellakin kiinnostuneita vain rahasta ja kaikista kauniista korulauseista huolimatta vähät välittävät palvelujensa kohteena olevien ihmisten tai työntekijöidensä hyvinvoinnista. Olen nähnyt tämänkin konkreettisesti lähihoitajana työskennellessäni. Katsoessani ekonomina lähihoitajan työtä olen välillä pitänyt uskomattomana sitä, että niin moni ihminen suostuu tekemään sekä fyysisesti että henkisesti raskasta työtä naurettavan pienellä palkalla niin huonoissa oloissa. Ja silti minäkin olen siihen suostunut. Kovan aikapaineen alla olen usein kokenut huonoutta ja riittämättömyyttä, koska en pysty kaikkeen siihen, mihin pitäisi pystyä. Hoitosysteemi tuntuu olevan taitavasti rakennettu niin, että kun kukaan ylemmällä tasolla ei ota vastuuta riittämättömistä resursseista, niin syyllinen on aina se joka suorittavan työn tekee, ja jos aidosti hoidettavistaan välittävä hoitaja saadaan kokemaan syyllisyyttä riittämättömyydestään, niin hän ei nouse vastarintaan. Hän koettaa vain selviytyä. Uskon, että monen hoitajan elämä on todellakin selviytymistä – niin työssä kuin muutenkin elämässä. En mitenkään ymmärrä, miten yksinhuoltajat selviävät hoitajan palkalla ja minulla on suuri kunnioitus kaikkia niitä arjen sankareita kohtaan, jotka selviävät ja jaksavat vielä hoitaa työnsä sydämellään.

Olen kohdannut lähihoitajana monenlaisia kollegoja. Monet ovat uskomattoman hienoja suurisydämisiä ihmisiä, joilla on valtavasti kokemusta ja viisautta. Joukossa on paljon ylikilttejä suorittajia, mutta myös hyvin räväköitä sekä sanavalmiita oman työnsä puolustajia. Joukossa on myös hoitajia, joiden kiinnostuksen kohteet ovat selkeästi ihan muualla kuin ihmisten kohtaamisessa ja surullisimmat tapaukset näistä ovat niitä, joita hoidettavat suorastaan pelkäävät. Tällaiset tyypit ovat hoitoyhteisössä ongelmallisia, sillä hoidettaviensa hyvinvoinnista todella huolta kantavat hoitajat usein tekevät yli oman osuutensa hoitotyöstä ollessaan tällaisten ihmisten kanssa samassa työvuorossa – ja samalla kokevat itsensä ehkä taas vähän enemmän riittämättömäksi, kun tämä sydämetön, kiireen kovettama tai muuten kohtaamiseen kykenemätön tuo julki kuinka paljon nopeammin hän on selvinnyt aamukierroksesta kuin se, joka on aidosti huolehtinut hoidettavistaan. Niin kauan kuin hoitamista mitataan vain suoritteilla jättäen kohtaaminen ja ihmisen kokonaisvaltaisesta hyvinvoinnista huolehtiminen huomiotta, niin tämä ei muutu ja näen sen olevan ongelma koko terveydenhuollossamme. Kun on tehokkuusvaatimukset ja kun voidaan sanoa ihminen hoidetuksi, kun hän lähtee vastaanotolta reseptin kanssa.

Tämä ongelma tulee edelleen pahenemaan, jos ajetaan kaikkien palveluiden yksityistämistä. Liikeyrityksen ainut tehtävä on tuottaa voittoa omistajilleen, mitä suuryritykset kaikkein voimakkaimmin tekevät. Kilpailutuksen myötä valitettavasti nämä kovimmalla arvomaailmalla toimivat yritykset ottavat koko markkinan haltuunsa, ellei valintaperusteena ole muu kuin raha. Onneksi vielä toistaiseksi on olemassa myös pieniä yrittäjävetoisia hoitopalveluita tuottavia yrityksiä, joissa toimintaa ohjaa ihan oikeasti ihmisistä välittäminen – tällaisessakin yrityksessä minulla on ollut ilo työskennellä. Pitää vain ymmärtää, että laadukasta huolenpitoa ei voi tuottaa niin halvalla kuin mitä tällä hetkellä yhteiskunta tuntuu vaativan.

Toivon todella, että rahan valta ja tehokkuusvaatimukset aletaan laajemminkin kyseenalaistaa vanhustenhuollosta virinneen keskustelun myötä, jotta voisimme aidosti sanoa Suomen olevan maailman onnellisin maa. Tällä hetkellä en mitenkään pysty tällaista onnellisuus-todellisuutta maassamme näkemään – tai kyllä pystyn, silloin kun olen niin terve etten terveydenhuollon palveluja kaipaa ja olen jossain riittävän syvällä metsässä, tunturissa tai saaristossa, jonne meidän onnellisen yhteiskuntamme päättäjien vaikutus ei tunnu ulottuvan.


Rinnakkaistodellisuuksia ja rakkauspuhetta

Istuin aamulla Casa de Dom Inácion pihalla meditoimassa. Tuuli niin kovaa, että minun piti laittaa huivi hartioille lämpimänä pysyäkseni. Kuunnellessani tuulen suhinaa palasin mielessäni vuosien taakse Lappiin Kesänki-tunturin rinteeseen kitukasvuisen männyn alle. Muistan, että kesäiseen tunturiin kiivettyäni ylitse pyyhki kevyt ukkossade, joka nosti kovan tuulen. Istuin tuon pienen männyn alle ja sen runkoon nojaten kuuntelin ympärilläni viuhuvaa tuulta. Minulle tuli vahvasti tunne siitä, että tuossa hetkessä oli nykyhetken lisäksi läsnä niin menneisyys kuin tulevaisuuskin – hetkeksi aika lakkasi olemasta mitään muuta kuin nyt. Tuo hetki tuntui olevan jollain lailla maaginen – kuin läsnä olisi ollut paljon enemmän kuin mitä pystyin fyysisesti havainnoimaan. Tänään minulle tuli tunne, että juuri tämä hetki Casan pihalla oli se hetki tulevaisuudesta, joka oli läsnä tuolla tunturissa. Ehkä nyt tähän aamuhetkeen tuli jotain tulevaisuudesta, minkä sitten joskus myöhemmin ymmärrän.

Tällaisen ajattomuuden tai aikavääristymän kokeminen toi mieleeni ajatuksen rinnakkaistodellisuuksista. Muistan jo lapsena rakastaneeni ajatusta siitä, että rinnakkain voi elää erilaisia todellisuuksia ja ehkä jossain tilanteessa pääsemme loikkaamaan omasta todellisuudestamme ihan toiseen. En tiedä mistä silloin sain idean tuollaiseen ajatukseen, sillä vasta paljon paljon myöhemmin luin Linnunradan käsikirjan liftareille, jossa aikavääristymien kautta päähenkilö tempautuu mitä kummallisempiin rinnakkaistodellisuuksiin. Minulla oli lapsena mielikuvitusystävä, joka ehkä oli vierailulla jostain toisesta todellisuudesta – valitettavasti äitini päätti, että ystäväni pitää kadota kun olin 5-vuotias ja pikkusiskoni sai nimensä mielikuvitusystäväni mukaan. Sen jälkeen elin kai tukevammin vain tässä yhdessä todellisuudessa, vaikka välillä elämässäni on tapahtunut nopeassa tahdissa niin isoja muutoksia, että minusta tuntuu kuin olisin siirtynyt todellisuudesta toiseen.

Mikä todellisuus sitten lopulta on? Me pitkälti itse rakennamme todellisuuttamme tosina pitämiemme asioiden, eli uskomustemme pohjalta. Kerromme tarinaa itsestämme ja ympäröivästä maailmasta kokemustemme ja niistä tekemiemme tulkintojen mukaan. Lapsena meitä kasvatetaan (tai oikeastaan kesytetään) ympäröivän yhteisön ja yhteiskunnan normien mukaiseksi ja uskomusjärjestelmämme rakentuu pitkälti meitä kasvattavien ihmisten uskomusten mukaiseksi. Varttuessamme omien kokemustemme osuus uskomustemme muokkaajana kasvaa ja usein alamme kyseenalaistaa ainakin joitain niistä uskomuksista, jotka olemme saaneet annettuina. Maailma kehittyy ja meidän käsityksemme maailmasta sen mukana. Joissain asioissa tahdomme kuitenkin jäädä kiinni menneisyyteen ja pitäytyä vanhoissa uskomuksissa sekä niistä rakentamassamme maailmankuvassa, vaikka saamme merkkejä siitä, että se ei kaikilta osin pidä paikkaansa. Väitän siis, että aika harva asia on niin totisinta totta ettei siitä voisi olla erilaisia käsityksiä ja tulkintoja. Kokemuksesta tiedämme, että tieteelliset totuudetkin muuttuvat ajan saatossa ja valitettavasti nykyään moni tieteellinen totuus tuntuu muuttuvan sen mukaan kuka tutkimuksen on rahoittanut. 

Joku oli pudottanut kymmenen käskyä Casa de Dom Inácion pihamaalle. Mietin tarkoittaako tämä jonkun maailmankuvan samalla hajonneen.

Tällä hetkellä maailmassamme tieto leviää valtavalla nopeudella ja tietoa muokataan paljon omien intressien mukaan niin netissä kuin mediassakin. Jokainen ottaa sujuvimmin vastaan sen tiedon, joka tukee sitä maailmankuvaa, jonka itse on itselleen rakentanut. Tämä johtaa siihen, että voi syntyä eri todellisuuksissa eläviä ihmisryhmiä, jotka vilpittömästi uskovat luomaansa maailmankuvaan ja ovat myös valmiita puolustamaan omia käsityksiään, sekä leimaamaan toisin ajattelevat ties miksi – tästä kai vihapuhe suurimmalta osin syntyy. Toisaalta vihapuhe-leimaa käytetään toisten mielipiteiden vaientamiseen, kun ne eivät sovi omaan maailmankuvaan. Kumpa meillä olisi voimaa ennemmin ottaa omaa maailmankuvaamme kriittiseen tarkasteluun, ymmärtää siihen sisältyvä valtava muuttujien ja mahdollisuuksien määrä, lisätä myötätuntoa toisten kokemuksia ja käsityksiä kohtaan, sekä siirtyä enemmän rakkauspuheeseen.

Mistä tällainen rakkauspuhe voisi löytyä? Luulen, että jokaisen on aloitettava rakkaudesta itseään kohtaan, itsemyötätunnosta – itsensä hyväksymisestä sellaisena kuin on. Tai ainakin pyrkimisestä siihen suuntaan. Sanotaan, että se mikä toisissa meitä ärsyttää, on jokin oma ominaisuutemme, minkä olemassaoloa emme hyväksy. Saatamme olla kieltäneet koko ominaisuuden olemassaolon, niin ettemme edes tiedosta meillä itsellämme sitä olevan. Itse huomasin viime viikolla mennessäni täynnä ihmisiä olevaan meditaatiosaliin, että mieleni heitti joistain ihmisistä salamannopeasti jonkin negatiivisen kommentin. Aloin ihmetellä miksi, kun en edes noita ihmisiä tunne, eikä minulla ole mitään syytä etsiä heistä mitään arvosteltavaa. Ilmeisesti liskoaivoni olivat aktivoituneet ja siinä meditaation kuluessa päätin alkaa tuottaa niille parempaa materiaalia – päätin, että jokaista mieleeni tulevaa negatiivista kommenttia kohti keksin tietoisesti vähintään kaksi positiivista asiaa ajatuksen kohteena olevasta ihmisestä tai asiasta. Siinä on minun pääni sisäinen askel kohti myötätuntoisen rakkauspuheen lisäämistä. Toivottavasti sinunkin on helppoa löytää materiaalia oman pääsi sisäiseen rakkauspuheeseen.