Kaikki ei ole sitä miltä se näyttää

Kaikki ei ole sitä miltä se näyttää – se on tullut hyvin selväksi tällä matkalla. Tunnettua kai on, että matkailumainosten kuvat esittelevät seuduista aina ne parhaat puolet. Nyt kun mieheni on käyttänyt valokuviensa muokkaamiseen aivan perustason kuvankäsittelyohjelmaa, niin minulle on valjennut kuinka yksinkertaista ja tavallista kuvien muokkaaminen värikkäämmiksi ja muutenkin todellisuutta vaikuttavammiksi on. Kuvien rajaaminen on tietysti aina helppoa – ottaa kuvaan vain se, minkä tahtoo muun maailman näkevän ja rajata kaikki muu ulkopuolelle, kuin sitä ei olisi olemassakaan.

Olemme Meksikon rannikolla, pienessä kalastajakylässä, jota kuvailtiin uneliaaksi, ja jonne luontoihmisten kerrottiin tulevan katsomaan lintuja. Muodostin kuvan rauhallisesta kylästä, jossa ihmiset verkkaisesti myöhäisen iltapäivän auringossa hoitavat päivän pakollisia askareita, ja jossa aaltojen kohina muodostaa tasaisen rauhoittavan äänimaiseman, jota vain lintujen laulu värittää. Todellisuudessa uneliaisuus on tässä kylässä vain käsittämätöntä välinpitämättömyyttä siitä, että kaikkialla on roskaista ja hirvittävä meteli. Paikallisen marketin käytävillä lojuu niin paljon tyhjiä laatikoita ja pakkausmuoveja, että siellä on vaikea kävellä. Silti kaupassa käydessämme lihatiskin hoitaja istui lattialla tiskin takana seinään nojaten, kun asiakkaita ei ollut. Samoin kassahenkilö istui toimettomana kassan takana – ilmeisesti siivoaminen ei heidän toimenkuvaansa kuulunut. Kaikki mitä kylässä tapahtuu tunnutaan tehtävän äänentoiston vahvistamana. Kauppahallin katolla on kovaääniset, joista päivisin soitetaan tauotta huonosti tehtyjä radiomainoksia. Useampana iltana ja tietysti sunnuntai-aamuna on kirkonmenot välitetty myös kovaäänisillä. Vuokraamamme asunnon seinän takana on taco-ravintola, joka soittaa musiikkia niin kovaa, että taatusti jokainen kyläläinen tietää sen olevan auki. Viikonloppuna paikalliset tuovat rannalle omat kovaäänisensä mukanaan, ja jokaisella tuntuu olevan tavoite soittaa omaa musiikkiaan niin kovaa, että se kuuluu kaiken muun ylitse. Täällä yksinkertaisilla ikkunoilla varustetussa asunnossa nukkuminen on hyvin pätkittäistä ja ihania ovat ne hetket, jolloin kaikista kaiuttimista hetkeksi lähetys taukoaa ja kuulee kuinka linnut laulavat. Tarpeeksi kauas kun kulkee rantaa pitkin, niin onnistuu myös pääsemään siihen äänimaisemaan, jota odotin: vain aaltojen rikkoutuminen rantaan luo jatkuvan rauhoittavan kohinan. Ilmeisesti paikalliset ihmiset ovat kuitenkin niin tottuneet meteliin ettei se heitä häiritse.

Tämä on lintujen suojelualuetta, koska täällä on suuri murtovesiallas, jonka ympäristössä talvehtii paljon lintuja. Koko Jukatanin niemimaalta tänne kuljetetaan päiväretkeläisiä tutustumaan veneellä vesialueeseen ja sen elämään. Me päätimme tutustua alueeseen kävellen – ei siellä minne matkailijat yleensä kuljetetaan, vaan siellä mihin pääsee ilman venettä. Järkytyksemme oli suuri, sillä tämä lintujen suojelualueeksi merkitty maa-alue rajoittuu kaatopaikkaan, jossa poltetaan kaikkea roskaa ja josta sitä on levinnyt pitkälle suojelualueelle tuulen mukana ja ilmeisesti myös siksi, että tien viereen on vain päätetty kipata osa roskista viemättä niitä kaatopaikka-alueelle. Tosi surullista nähtävää siis. Tässä kylässä hanavesi ei ole keitettynäkään juomakelpoista ja kun olen keittänyt siitä tiskivettä, niin olen hämmästellyt kattilaan jäävää paksua rasvakerrosta. Mieheni keksi sille mahdollisen selityksen jatkuvasta muovien poltosta: niistä jäävä öljy imeytyy maahan ja siitä pohjaveteen, mikä on täällä siis ilmeisesti pilannut veden kokonaan. Pysäyttävää ja ahdistavaa.

Samaan aikaan Suomessa kiistellään siitä onko kotimaisen naudanlihan vai Brasiliasta tuodun banaanin hiilijalanjälki suurempi. Juuri nyt minusta tuntuu, että koko maapallon mittakaavassa kysymys on täysin yhdentekevä. Enkä tarkoita ettei meidän Suomessa tarvitse tehdä mitään maapallon pelastamiseksi, mutta ajattelen, että luonnon tuhoamisen lopettaminen muilla keinoin on kuitenkin kiireellisempää. Talouskasvun ja kulutuksen ihannointi pitää lopettaa, sekä kieltäytyä ostamasta mitään sellaisista maista, jotka eivät tee tarpeellisia toimenpiteitä luonnon suojelemiseksi. Tilannetta ei korjata kiristämällä lihan verotusta ja pakottamalla kaikki ostamaan uusia sähköautoja.

Täällä toisella puolella maailmaa asiaa seuratessani minusta tuntuu, että Suomessa ollaan nyt kaikkea kiristämässä sellaiseksi, että elämä kaupunkien ulkopuolella tehdään lähes mahdottomaksi. Samaan aikaan kaivoslakia jälleen muutettiin niin, että kaivosyritysten toiminta helpottuu luonnon kustannuksella. Tuntuu todella ristiriitaiselta, kuten moni muukin asia. Viime aikoina minulle on tullut selväksi, että monessa asiassa todellisuus väännetään tiedotusvälineissä sen mukaan, että se hyödyttää jonkun päättäjän eturyhmiä taloudellisessa mielessä. Siksi kannattaa kriittisesti itse miettiä onko asia oikeasti sellainen kuin miltä sen halutaan näyttävän. Tämä on surullista. Maapallo ei pelastu ellemme kaikki ihmiset tee yhteistyötä sen hyvinvoinnin eteen.

Täällä Latinalaisessa-Amerikassa olen kohdannut alkuperäisen väestön edustajia ja lukenut heidän historiastaan. Tuntuu käsittämättömältä se mitä on tapahtunut. Täällä ihmiset ovat eläneet sopusoinnussa luonnon kanssa kunnioittaen sitä. Käyttäen luonnosta vain sen mitä ovat tarvinneet elääkseen. Sitten tänne ovat saapuneet “sivistyneet” ihmiset ja alkaneet riistää luonnonvaroja taloudellisen hyödyn nimissä täysin välittämättä seurauksista. Ja oikeastihan tätä on tapahtunut kaikkialla maapallolla. Kehityksen ja taloudellisen hyödyn nimissä luonnon sietokyky on ylitetty. Ei ole enää aikoihin ollut kyse siitä, että käytettäisiin se mitä tarvitaan elääksemme, vaan kaikki se millä voidaan maksimoida hyöty. Näin ei voida enää toimia.

Ja kyllä, tunnen ahdistusta ja häpeää siitä, että matkustamalla tänne toiselle puolen maailmaa olen rasittanut maapalloamme. Toisaalta olen pysynyt täällä melko pitkän ajan, joten ihan jatkuvaa lentämiseni ei ole ollut. Banaanejakin on ekologisempaa syödä tällä puolen maapalloa. Lihaa en ole syönyt lähes kahteenkymmeneen vuoteen ja muutenkin kulutukseni on jo usean vuoden ajan ollut minimaalista. Lisäksi tämä talven yli matkustelu on säästänyt yhden talouden lämmityskulut Suomessa. Ja roskaisuuteen liittyen olen nähnyt netissä nykyään leviävän hienoja kuvia siitä, kuinka joku on siivonnut roskaisen rannan ja sitten postannut siitä ennen ja jälkeen kuvan. Täällä merenranta on onneksi suhteellisen puhdas, enkä koe tehtäväkseni mennä siivoamaan roskia kenenkään pihalta tai paikallisen kaatopaikan ympäristöstä. Meillä jokaisella on osuutemme ja tehtävämme tämän maapallon pelastamisessa. Ahdistus ja toisten paheksunta tuskin lopulta auttavat siinä mihinkään. Ainoastaan peiliin katsominen ja tiedon jakaminen, jos tietämyksestä tuntuu olevan pulaa, sekä tietysti oikeaan suuntaan vievän toiminnan kannustaminen. Ja luottamus siihen, että maapallo kyllä selviää – eri asia sitten on kuinka me ihmiset selviämme.