Rikottua naiseutta eheyttämässä

Olen Abadiâniassa, Brasiliassa Casa de dom Inacío de Loyola -parannuskeskuksessa, jonka pääparantaja Joâo de Deus eli John of God pidätettiin joulukuussa syytettynä satojen naisten seksuaalisesta hyväksikäytöstä. Koen että täällä tällä hetkellä energeettisesti parannetaan voimakkaasti naisten – sekä Joâon hyväksikäyttämien, että kaikkien muidenkin jollain lailla hyväksikäytettyjen, pahoinpideltyjen ja muuten vaiennettujen sekä alistettujen naisten kokemuksia. Täällä ohjeistetaan ihmiset pukeutumaan täysin valkoisiin alusvaatteita myöten, kun he tulevat meditaatiotilaan. Siellä parantaja on normaalisti istunut “entiteettien tuolilla” vastaanottamassa parannusta hakevia ihmisiä. Joâo on siis transmeedio, jonka kautta parantavat henget eli entiteetit ovat toimineet. Nyt Joâon poissaollessa entiteettien tuolille on nostettu Pyhän Ritan patsas ja ihmiset jonottavat edelleen pudottamaan kirjoittamansa parannustoiveet sen edessä olevaan koriin. Valkoinen pukeutuminen ohjeistetaan siksi, että silloin kuulemma henget paremmin näkevät ihmisessä mahdollisesti olevat parannustarpeet ja ihmiset näyttävät hyvin kuuliaisesti tätä ohjetta noudattavan. Yksi nainen tulee kuitenkin aamumeditaatioon pukeutuneena täysin oransseihin vaatteisiin. Oletan sen olevan osoitus siitä, että hän tahtoo näkyvästi vastustaa naisiin kohdistuvaa väkivaltaa tunnetun oranssiin pukeutumispäivän hengessä (UNiTE to End Violence against Women). Ihailen hänen rohkeuttaan tulla paikalle yksin pukeutuneena annettujen ohjeiden vastaisesti ja mietin hetken, että oikeastaan kaikkien pitäisi yhden päivän ajan tulla paikalle oransseissa vaatteissa. Sitten tajusin, että onneksi painajainen täällä on jo ohi, eikä sen vastustamiseksi tarvitse enää osoittaa mieltä. Tietysti syyllistä pitää rankaista teoistaan, mutta muuten tapahtuneista vääryyksistä kiinnipitäminen ei minusta tunnu edistävän mitään – nyt pitää keskittyä vahinkojen korjaamiseen niin paljon kuin se on mahdollista. Toki maailmassa koko ajan kohdellaan naisia tavoilla, joita ei voi hyväksyä ja olen surullinen siitä, ettei kansainvälisesti puututa tiukemmin siihen kuinka naisten ihmisoikeuksia edelleen monilla alueilla täysin avoimesti poljetaan.

Aloin etsiä tietoa siitä, kuka on tuo Pyhä Rita, joka nyt on parantajan paikan ottanut. Hän on katolilainen pyhimys Santa Rita de Cássia, joka tarinan mukaan syntyi Italiassa v. 1381 ja naitettiin lapsivaimona vanhemmalle miehelle 12-vuotiaana, vaikka hän toistuvasti pyysi vanhemmiltaan päästä mielummin luostariin. Hänen miehensä kohteli häntä huonosti, oli fyysisesti väkivaltainen ja petti vaimoaan, mutta Rita pyrki kristillisten ihanteiden mukaan olemaan hänelle hyvä vaimo ja synnytti hänelle kaksi poikaa. Avioliitto päättyi kahdeksan vuoden jälkeen miehen kuolemaan, kun joku hänen verivihollisensa tappoi hänet. Rita antoi julkisesti anteeksi tappajille ja toivoi poikiensa päästävän irti koston tarpeesta, mutta edesmenneen aviomiehen veli valisti poikia sukujen vihasta ja sai pojat janoamaan kostoa. Äiti pelkäsi poikien tekevän kuolemansynnin ja rukoili heidän mielummin kuolevan luonnollisen kuoleman kuin tappavan ketään. Seuraavana vuonna pojat kuolivat punatautiin ja menetettyään koko perheensä Rita tahtoi mennä luostariin, mutta hänet käännytettiin pois, koska pelättiin hänen miehensä suvun verikoston jotenkin seuraavan häntä. Kun hän jatkoi anelua päästä luostariin annettiin hänelle ehdoksi, että hänen on saatava vihoissa olevat suvut sopimaan keskenään. Tämä epätoivoiselta kuulostava tehtävä sai hänet rukoilemaan intensiivisesti apua suojeluspyhimyksiltään ja jonkin ajan kuluttua edesmenneen aviomiehen veli sairastui paiseruttoon, eikä enää jaksanut pitää niin kovasti kiinni vihanpidosta, jolloin Ritan onnistui neuvotella toisen suvun kanssa rauha sukujen välille. Rita eli lopun elämänsä luostarissa, jossa hän kuoli tuberkuloosiin 76-vuotiaana. Tarina kertoo, että 60-vuotiaana hän rukoili ristiinnaulitun Jeesuksen kuvan edessä ja yhtäkkiä hänen otsaansa ilmestyi avohaava kuin Kristuksen orjantappurakruunusta olisi yksi piikki osunut hänen otsaansa – tätä pidettiin ulkoisena merkkinä siitä, että hän oli yhdistynyt kristustietoisuuteen ja hänet julistettiin myöhemmin pyhimykseksi. Hänet kuvataan usein ruusun kanssa, koska tarina kertoo, että ollessaan lähellä kuolemaa, häneltä kysyttiin tahtooko hän jotain kotitalostaan ja hän pyysi saada ruusun talon puutarhasta. Kukaan ei uskonut ruusuja löytyvän, koska oli tammikuu Italian Umbriassa, mutta yksi ruusu oli kuitenkin puhjennut kukkaan ja se vietiin Ritalle hänen kuolinvuoteelleen. Katolisen perinteen mukaan Ritalta voi pyytää apua kokiessaan olevansa mahdottomassa tilanteessa ja häntä pidetään erityisesti hyväksikäytettyjen ja sydänsuruista kärsivien naisten pyhimyksenä. Hyvin on siis Casan kunniapaikalle nostettu pyhimys tähän tilanteeseen valittu.

Santa Rita de Cássia

Minulla alkoi uuden kuun jälkeen kuukautiset ja keskiviikko-aamuna meditaatioon meno tuntui haastavalta, kun olin yön nukkunut pätkissä alavatsakivuista kärsien ja mietin kuinka pystyn istumaan paikallani kolme tuntia valkoisissa vaatteissa, sillä verta tuntui vuotavan niin runsaasti. Menin kuitenkin meditaatiosaliin ja koetin siellä keskittyä kuvittelemaan kuinka parantava energia virtaa kohtuuni ja parantaa samalla kaikkien naisten vaivoja. Olen aiemminkin kovista kuukautiskivuista kärsivän ystäväni kanssa pohtinut, että osa meidän kokemistamme vaivoista on varmasti kollektiivisesti koko naissukupuolelle kuuluvia ja osa naisista vain ottaa puhdistettavakseen suuremman osan kuin mitä hänelle itselleen luonnostaan kuuluisi. Meditaation aikana yksi tilaa ylläpitävistä naisista tuli eteeni ja alkoi pitää jonkinlaista esirukousta englanniksi, mikä tuntui poikkeukselliselta – yleensä kun rukoukset täällä luetaan portugaliksi ja ne ovat perinteisen määrämuotoisia. Nyt nainen kuitenkin tuntui keksivän rukousta sitä mukaa, kun hän puhui, eikä hän vaikuttanut olevan minkään henkisen inspiraation vallassa, vaan koko puhe kuullosti melko väkinäiseltä. Hämmästelin mielessäni mikähän esitys tämä nyt oli ja sitä pohtiessani minulle valkeni, että täällä Casassa olevan henkilökunnan joukossa saattaa olla monta hyväksikäytettyä naista, jotka ovat ehkä kuvitelleet olevansa jonkinlaisia erikoistapauksia ja ehkä jopa rakastuneet hyväksikäyttäjäänsä ymmärtämättä oikeastaan mitä tapahtuu. Nyt koko totuuden paljastuttua he ovat siis varmasti kaikkein pahimmin loukattuja. Tämä oivallus avasi minulle valtavan myötätunnon virtauksen ja meditaation loppuessa myös alavatsakipuni olivat kadonneet. Myötätuntoinen rakkausvirtaus jatkui ilmeisesti yöllä unissani, sillä seuraavana aamuna en pystynyt edes vaihtamaan asentoa kun herätyskelloni soi, koska tunsin olevani kuin turvallisessa pesässä rakkauden ympäröimänä – en muista, että koskaan olisin tuntenut oloani niin rakastetuksi.

Toivon, että tämän jakamalla joku joka tätä lukee voi ottaa yhteyttä tähän samaan myötätuntoisen rakkauden ja parantavan valon virtaukseen – se virtaa nyt vahvana etenkin kaikille huonosta kohtelusta kärsineille naisille ja muillekin jotka kokevat olevansa toivottomassa tilanteessa. Tästä tulee mieleeni oman elämäni yksi “ihme”, joka tapahtui reilu kolme vuotta sitten. Seurustelin miehen kanssa, joka käytti ihan liikaa alkoholia. Se hallitsi hänen koko vapaa-aikaansa, mutta hän ei itse tätä pitänyt ongelmana, vaan koki että ongelma on vain muilla. Hän kohteli minua huonosti aina ollessaan humalassa, eikä suostunut puhumaan asiasta vaikka muuten oli selvinpäin mukava mies. En enää kuvitellut saavani häntä mitenkään muuttumaan, vaan olin hyväksynyt olevani tällaisessa tilanteessa niin kauan kunnes päätän vaihtaa paikkakuntaa, sillä mies oli aina uudelleen oveni takana vaikka käskin hänen lähteä. Minuun otti yllättäen yhteyttä nuoruusajan poikaystäväni ja suhtauduin ensin vähän epäilevästi hänen kiinnostukseensa. Huomasin ajattelevani, että hänessä on varmasti jotain “vikaa” jos hän on minusta kiinnostunut, emmekä oikeasti edes tunne toisiamme kaikkien vuosien jälkeen, joten ei suhteesta mitään voisi tulla. Minulla on kahvimuki, jonka kyljessä lukee “Always believe something wonderful is just about to happen” ja yhtenä aamuna sitä tuijottaessani tajusin, että todellakin – mitä tahansa ihanaa saattaa tapahtua koska tahansa, mutta mitään ei tapahdu ellen minä usko sen mahdollisuuteen ja anna sen tapahtua. Niinpä uskoin, että tämä nuoruuden poikaystävä voisi olla minulle hyvä mies ja nyt olemme olleet kolme vuotta naimisissa, enkä ole katunut tähän ihmeeseen uskomista.

Usko siis, että mikä tahansa tilanne sinulla on menossa, niin se voi parantua. Jos joku kohtelee sinua huonosti, niin älä hyväksy sitä. Jos joku on kohdellut sinua huonosti ja olet päässyt tilanteesta irti, niin keskity siihen kuinka saat itsesi toipumaan tapahtuneesta. Keskity sellaiseen mikä parantaa oloasi ja usko hyvän mahdollisuuksiin. Ja pyydä apua, jos koet että joku voi sinua auttaa. Jos tahdot ottaa yhteyttä myötätuntoisen rakkauden ja parantavan valon virtaan, etkä koe itse saavasi yhteyttä auki, niin minä voin tehdä täällä etäenergiahoidon tukeakseni sinua. Hoitooni liittyen sinä saat kertoa mitä toivot ja tämän pohjalta minä teen energialähetyksen sekä kirjoitan sinulle mitä hoidon aikana minulle näyttäytyi, jotta voit katsoa avaako se sinulle jotain uutta ymmärrystä tilanteeseesi. Hoidon hinta on 40 e ja voit ottaa minuun yhteyttä sähköpostitse jos olet kiinnostunut: satu.elina (at) ajatusvoima.com

Abadiânian energioissa

Olemme nyt olleet viikon pienessä Brasilialaisessa Abadiânian kaupungissa, joka on tunnettu Casa de dom Inácio -parannuskeskuksesta. Keskuksen johtohahmo on maailmankuulu parantaja Joâo de Deus eli John of God. Olen kuullut tästä paikasta monia tarinoita ja mielessäni on jo vuosia elänyt ajatus siitä, että olisipa hienoa joskus tulla käymään täällä. Tosin näin joskus Joâon työskentelystä videon, jossa hän suoritti leikkauksia ilman puudutusta ja silloin ajattelin etten ainakaan tuollaiseen käsittelyyn koskaan tahdo. Onneksi minulla ei ole ollut mitään pahoja fyysisiä vaivoja, joten matkasuunnitelmaamme ei sisältynyt mitään ihmeiden odotusta, vaan ainoastaan toive tulla käymään parannuskeskuksessa aistimassa sen energiaa. Järkytys oli kuitenkin aikamoinen, kun päivää ennen Brasilian lentoamme ystävämme lähetti linkin uutiseen, joka kertoi John of God:ia syytettävän useiden satojen naisten seksuaalisesta hyväksikäytöstä. Mietin miksi ihmeessä juuri nyt tällainen tulee julki, kun olimme jo maksaneet kuukauden vuokran täältä varaamastamme talosta.

Päätin päästää irti asian liiallisesta pohtimisesta ja tulla Abadiâniaan kuten olimme suunnitelleet, tutustua Casan toimintaan ja tunnustella siellä vallitsevia energioita. Tietenkään en kokonaan ole pystynyt olemaan miettimättä miten ihmeessä tällaista voi tapahtua. Millainen ihminen pystyy elämään noin kaksijakoista elämää? Hän on ainakin näennäisesti omistanut elämänsä viimeiset 40 vuotta Jumalan parannuksen välikappaleena toimimiseen, antanut itsensä parannustyötä tekevien entiteettien käyttöön ja samaan aikaanko hyväksikäyttänyt apua hakevia naisia? Onko hänen auttamishalunsa alunperin ollut puhdasta, mutta todellisuus on hämärtynyt niin, että hän on nähnyt itsensä pelkästään jumalallisena olentona ja uskonut voivansa parantaa naisia seksuaalisen kanssakäymisen kautta? Tämä selitys tuntuisi minusta helpommalta hyväksyä kuin häikäilemätön vallan väärinkäyttö, mutta valitettavasti hänen tyttärensä kertomukset isänsä raiskauksista ja pahoinpitelyistä saavat todellisuuden kuullostamaan kammottavalta. Mieleen nousee myös se mahdollisuus, että mies on ollut alusta asti pelkkä huijari ja erittäin taitava silmänkääntötemppujen tekijä, mutta sitä minä en voi arvioida. Hämmästyttävällä tavalla meitä ihmisiä voidaan huijata, sillä ympärillämme on jatkuvasti valtava määrä ärsykkeitä ja havaintokykymme on hyvin rajallinen. Kun odotamme jotakin, me hyvin todennäköisesti poimimme sen havaintojemme joukosta. Minulle oli melkoinen yllätys tajuta kuinka vähän lopulta havaitsen, kun ensimmäisen kerran näin jo vuonna 1999 kuvatun videon valikoivasta huomiosta – ellet ole sellaista nähnyt, niin alkuperäinen löytyy täältä: https://youtu.be/vJG698U2Mvo – muista seurata ohjeita tarkkaan.

Istuessani yhtenä aamuna Casassa aamumeditaatioon valmistautumassa, tuli mieleeni että jos parannusta tekevät entiteetit niin vahvasti paikassa toimivat, niin miksi he eivät tehneet fyysisessä kehossa toimivasta parantajasta impotenttia, kun hän alkoi voimaansa väärinkäyttää? Vähän vastaavaa olen pohtinut aiemminkin, kun olen kuullut ihmisistä, joilla on henkisiä lahjoja, mutta jotka käyttävät niitä väärin. Kuvittelisin, että jos jollekin aukeaa jokin henkinen kyky, niin samalla varmistettaisiin ihmisen olevan eettisesti niin kehittynyt ettei hän voi lahjojaan väärinkäyttää. Näin ei ilmeisesti ole – ehkä tällä osoitetaan, että ihmisellä on aina vapaa tahto ja hänen on itse otettava vastuu tekemisistään. Myös henkisiä kykyjä omaavat ihmiset ovat vain ihmisiä ja heillä on omat varjonsa, jotka heidän pitää käsitellä ja jos he eivät sitä tee, saattavat he harhautua tekemään vahinkoa toisille. Valitettavasti henkisten piirien ulkopuolella vallan väärinkäyttö tuntuu olevan vielä yleisempää – joissain tutkimuksissa on todettu ettei välttämättä saavutettu valta korruptoikaan ihmistä (kuten usein uskotaan), vaan että valtaa tarjoaviin asemiin voittopuolisesti hakeutuu ihmisiä, joilla on narsistisia persoonallisuuspiirteitä, eli he jo lähtökohtaisesti ovat itsekkäitä ja häikäilemättömämpiä kuin ihmiset keskimäärin. Tämä antaa aika lohduttoman kuvan siitä kuka valtioiden ja yritysten johtoasemissa tekee päätöksiä ja toivon todellakin, että tämä tulee muuttumaan.

Monet Casassa työskentelevät ja vapaaehtoisena toimivat tuntuvat jossain määrin sulkeneen korvansa hyväksikäyttösyytöksiltä. He sanovat rukoilevansa Joâon vapauttamista, mikä tuntuu kaikkien syytöksiä esittäneiden naisten mitätöimiseltä. Tuskin kukaan voi aidosti uskoa kyseessä olevan pelkästään mustamaalauskamppanja, kun tapauksia on tullut esiin niin paljon. Ymmärrän tapahtuneen kieltämisen keinona selviytyä tilanteessa, jossa heidän maailmastaan on pohja putoamassa pois – joku jota he ovat suuresti ihailleet onkin paljastunut joksikin ihan muuksi. Lisäksi tietysti monen toimeentulo on kiinni Casan toiminnasta, joten hyvä kuva siitä pyritään ihmisten silmissä säilyttämään. Casalle johtava pääkatu on täynnä majataloja, ravintoloita, kristalli-, koru-, vaate- ym. kauppoja, jotka nyt ovat ammottaneet tyhjyyttään, vaikka viime viikolla Casassa oli päivittäin ehkä muutama sata ihmistä. Normaalisti täällä on ollut tuhansia kävijöitä päivässä ja arvatenkin kauppa kaikenlaisesta henkisestä tavarasta on käynyt vilkkaana. Tuntuu surulliselta ajatella kuinka tapahtunut vie täällä monen elinkeinon, sillä vaikka toiminta Casassa jatkuisikin, niin todennäköisesti kävijämäärät eivät koskaan enää nouse entiselle tasolle. Toisaalta ehkä tervehdyttävästi jäljelle jää se, mikä on aitoa ja kestävää.

Kiistatta Casassa on tapahtunut paljon paranemisia – jopa ihmeeksi luokiteltavia, mutta edes ne eivät oikeastaan vaadi tapahtuakseen mitään ihmeidentekijää, vaan ainoastaan paranemista hakevan ihmisen vahvan uskon siihen, että paraneminen on mahdollista. Kaikki eivät koskaan parane, mutta jotkut parantuvat ja heillä on kehossaan koko ajan ollut valmius parantua sairauden tilasta, kun he vain uskovat tarpeeksi paljon sen olevan mahdollista. Tällainen parantava usko ei kuitenkaan synny tyhjästä, joten parantavaa voimaa Casan alueella ja Joâolla on varmasti alunperin ollut. Casan alla sanotaan olevan suuri kristalliesiintymä, joka tuo parantavaa voimaa paikkaan. Vahvana vaikuttaa myös kaikkien täällä käyneiden ihmisten ihmeitä odottava energia, heidän tuntemansa kiitollisuus ja rakkaus. Mitä enemmän täällä on käynyt ihmisiä, sitä enemmän he ovat ladanneet paikkaan tällaista positiivista energiaa, jonka täällä kyllä pystyy aistimaan. Toisaalta täällä nyt Joâon pidätyksen jälkeen taatusti liikkuu ihmisiä hyvin ristiriitaisissa tunnelmissa ja tänne edelleen tulee myös hyvin sairaita ihmisiä – etenkin paikallisia – joilla näyttää olevan usko siihen, että vain olemalla tilassa he paranevat. He eivät jaksa eivätkä ehkä osaakaan tietoisesti kytkeytyä energiaan ja ylläpitää virtausta, minkä koen yhteisessä meditaatiotilassa hetkittäin vaikuttavan energiaa laskevasti. Samoin koen vieraana sen, että meditatiivinen tila keskeytetään välillä portugalin kielisillä katolisilla rukouksilla – minun meditaatiotani ne häiritsevät, mutta ilmeisesti etenkin paikalliset kokevat ne turvaa luoviksi. Täällä järjestetään joka ilta katolilainen ruusukkorukous ja nyt Joâon poissaollessa tällainen on lisätty myös keskipäiviin, joten koen paikan vahvasti nojaavan kotolisen kirkon uskontoon. Olen käynyt yhteisissä meditaatiotilaisuuksissa kerran päivässä niinä päivinä kuin se on (ke-pe), mutta parhaalta minusta on tuntunut meditoida Casan ulkoalueella, josta aukeaa kaunis näkymä alempana olevan laakson vehreyteen ja kauas siintävän taivaan valon vaihteluun. Siellä koen samanlaista yhteyttä luontoon kuin muuallakin luonnon rauhassa. Luulen siis olevani onnekas ollessani täällä nyt kun paikka on huomattavasti normaalia rauhallisempi – tuskin tuolla puutarhassa on saanut istua rauhassa silloin kun alueella on ollut 2000 muutakin ihmistä.

Tänään Casan pihalla meditoidessani pyysin vastausta siihen miksi olen täällä juuri nyt. Tietysti olen täällä oman itseni takia – parantamassa vanhoja sisäisiä haavoja, jotka ovat vielä parantamatta. Päästäkseni kaikista sellaisista peloista, jotka estävät minua olemasta täysin oma itseni ja omassa voimassani, ilman että puntaroin mitä joku muu minulta toivoo tai vaatii, tai mistä mahdollisesti joku tulee pahastumaan. Olen hyvin kiitollinen siitä, että saan olla täällä ja käyttää aikaa meditaatioon, kirjoittamiseen ja muuhun pohdintaan. Toisaalta sain viestin siitä, että tällä hetkellä tänne on energeettisesti kutsuttu valotyöntekijöitä, joilla on kyky vahvistaa feminiinisen valon virtausta paikkaan ja tunnen kuuluvani näihin ihmisiin. Täällä on ollut vallalla maskuliininen energia, jonka varjopuolena on noussut ihmisten hallinta ja vallan väärinkäyttö. Niin kammottavalta kuin tapahtuma tuntuukin, niin ehkä tällainen tarvittiin, jotta selvästi saatiin aikaan muutostarve maskuliinisesta energiasta feminiiniseen, joka luonnostaan tukee ihmisiä heidän omassa voimassaan saamaan kunkin oma kapasiteetti käyttöön. Aiemmin täällä päämeedio Joâo antoi ohjeet siitä, mitä kukin parantuakseen vaatii ja nyt ihmisiä kehoitetaan ottamaan yhteys parantavaan virtaukseen ja kuuntelemaan omaa intuitiotaan siinä mitä he tarvitsevat voidakseen paremmin. Tältä kannalta tämä tuntuu minusta täydelliseltä muutokselta – näin sen kuuluukin olla. Ihmisillä vain on usein ihmeesti tarve saada jostain ulkopuolelta vastaus sellaisiin kysymyksiin, joihin vain he itse voivat sisällään tietään vastauksen. Sitä ei ole aina helppoa löytää – se voi vaatia omien kipeiden tunteiden kohtaamista ja ikävien asioiden tunnustamista, mutta se on ainut tie oman totuuden löytymiseen. Se ei löydy ulkopuolelta, vaikka se voisi tuntua helpolta ratkaisulta. Kaikki viisaus ja voima on meidän itsemme sisällä.

Elämän sattumanvaraisuuksista

Olen Sâo Paulossa ja kohdakkain reppureissaajan normaalin ongelman kanssa, eli suurkaupungissa majoitushinnat ovat yleensä korkeat ja kun löytää hotellin kohtuullisella hinnalla niin usein paikassa on jotain ei toivottavaa. Tämä kolmen yön majapaikkamme sattuu nyt olemaan sellaisella kadun pätkällä, johon en normaalioloissa lainkaan tulisi, eli se on täynnä seksiliikkeitä, prostituoituja, huumekauppiaita, niiden käyttäjiä ja kodittomia. Täällä en myöhään illalla uskalla lähteä kadulle ja alkuillastakin olo siellä kulkiessa on vähintäänkin turvaton. Olen tyytyväinen aiemmista kokemuksistani avustustöissä, koska olen nähnyt kaikenlaista, enkä enää ihan pienestä hätkähdä. Olen opetellut kulkemaan mahdollisimman vähän huomiota herättävästi, hyvin maadoittuen, jotta en heijastaisi pelkoani ympäristöön millään tavalla – tietysti en itse tiedä kuinka siinä onnistun. Onneksi tässä miljoonakaupungissa elää niin monen näköisiä ihmisiä ettei täällä ainakaan ulkonäön perusteella juuri paikallisista erotu.

Eilisiltana mieheni ostaessa vesipulloa pikkukaupasta, katselin kadulla tomerasti käyttäytyvää pikkutyttöä, joka oli liikkeellä ilmeisesti kadulla elävien vanhempiensa kanssa.  Mietin kuinka lapset täällä kasvaessaan taatusti oppivat elämän kovat lait ja tietävät kuinka pitää puolensa. Tämä tyttö tietysti on onnekkaampi kuin kokonaan oman onnensa nojassa elävät orvot katulapset, joita täällä ainakaan vielä emme onneksi ole nähneet. Monet puistot täällä ovat kadulla eläjien kansoittamia. Tänään yhden sellaisen läpi kulkiessamme näimme yhden miehen ajavan partaansa pienen peilinpalan avustuksella ja muutaman muun pesevän itseään puiston vesilammessa. Nämä ilman kotia elävät ihmiset, ovat todellisia selviytyjiä – varsinkin he, jotka kestävät katujen elämää ilman huumaavia aineita. Pohdin kuinka pienestä elämän kulku on joskus kiinni – kuinka sattumanvaraista on se mihin me täällä maapallolla synnymme. Vai onko? Mikä sen määrittää?

Suomessa minun on tehnyt pahaa joidenkin hyvin toimeentulevien väitteet siitä, että taloudellinen menestys on vain omasta valinnasta ja ahkeruudesta tai nokkeluudesta kiinni. En usko tätä. Syntymäpaikka ja elämän alun olosuhteet vaikuttavat paljon. Tietysti elämän aikana on paljon asioita, joihin voimme omilla valinnoillamme vaikuttaa, mutta on myös paljon sattumanvaraisuuksia, jotka voivat keikauttaa elämämme täysin uuteen suuntaan. Kuka tahansa voi joutua onnettomuuteen tai sairastua, ja nykyään näyttää ettei hyvinvointivaltiomme turvaverkko enää aina tällaisissa tilanteissa pelasta ihmistä ahdingolta – valitettavasti. Yhteiskuntamme päättäjissä näyttää elävän paljon ahneutta ja koen, että ohi on se aika jolloin Suomessa yhteiskuntaa rakennettiin yhdessä kaikkien hyväksi. Nyt jokainen tuntuu vetävän omaan taskuunsa minkä pystyy ja edelleen huudetaan taloudellisen kasvun jatkuvuuden välttämättömyyttä, vaikka on ajat sitten tullut selväksi ettei se ole mitenkään kestävää kehitystä tämän planeettamme kannalta. Tämä on surullista. Elämän tarkoitus ei ole taloudellinen kasvu, eikä oman varallisuuden maksimointi. Elämän tarkoitus on kokea elämä kaikissa väreissään ja olla siinä mahdollisimman onnellinen – taloudellisesta varallisuudesta riippumatta.

Tämä johtaa päässäni siihen ajatukseen, joka aina välillä vaivaa minua. Siihen kuinka helposti länsimaissa ajattelemme olevamme jotenkin viisaampia ja enemmän oikeassa kuin ihmiset kehittymättömissä maissa, ja siksi voimme mennä heidän luokseen ja kertoa kuinka asiat ovat ja kuinka ne kuuluu tehdä. Ei se niin ole. Toki joissain asioissa meillä on kehittyneempää ja on hyvä lisätä ihmisten tietämystä ja ymmärrystä esim. hygienia-asioista tai katastrofeihin valmistautumisesta. Mielestäni meidän ei kuitenkaan pidä mennä tyrkyttämään omia käsityksiämme ihmisille, jotka elävät eri kulttuurissa erilaisiin arvoihin elämänsä nojaten. Herättävin kokemus tästä minulla oli vuosia sitten jollain Afrikan sisäisellä lennolla, jolla istuin Kenialaisen nuoren miehen vieressä. Luin kirjaa Intiaanien vanhoista viisauksista ja mies siitä kimmokkeen saaneena alkoi selittää minulle kuinka Jeesus tulee ja pelastaa. Koko hänen puheensa kuullosti niin lähetyssaarnaajien aivopesulta, että minulla meinasi itku tulla, kun mietin millä oikeudella nämä uskonnollisesti valveutuneet kulkevat maailmalla tyrkyttämässä omia käsityksiään ihmisille, joilla on omat perinteet ja tapansa uskoa maailman olemassaoloon. Ja siis mielestäni usko on hyvä asia silloin kun se antaa ihmiselle voimaa ja luottamusta elämään, mutta silloin kun se on ulkoapäin annettu ja ohjattu, ja sillä luodaan epärealistisia odotuksia, niin se on suorastaan huijausta. Silloin se vie ihmiseltä oman voiman ja kyvyn sisällään arvioida mikä on oikein tai väärin, ja saa pahimmillaan ihmisen täysin eksyksiin oman elämänsä kanssa. Ja aivan samoin on taloudellisen kasvun ilosanoman tyrkyttämisen kanssa – maapallo ei kestä köyhien maiden talouskasvua, jota tehdään ympäristöstä välittämättä.

Olen usein köyhemmissä maissa kulkiessani tuntenut häpeää siitä, että olen hyväosainen länsimaalainen nainen. En tiedä onko tämä luonnollinen tunnereaktio, vai minun oma kipukohtani, johon putoan kun koen olevani hyväosainen ja samalla kykenemätön auttamaan kaikkia apua tarvitsevia, vaikka mitä tekisin. Tietysti pienesti pystyy aina auttamaan jotakuta, mutta helposti siinä rusentuu oman riittämättömyytensä alle. Läheskään aina ei myöskään ole selvää mikä on auttamista. Äkillisissä kriisitilanteissa on hyvä saada ulkopuolista apua, mutta jos aina vain autetaan ilman ihmisen omaa osallistumista passivoi se ihmisen tai opettaa toimimaan niin, että hän keskittyy vain avun saamisen maksimointiin. Mielestäni on myös kyseenalaista irrottaa ihminen siitä ympäristöstä, jossa hän on kasvanut, esim. adoptoitaessa lapsia parempiin oloihin. Nämä kaikki ovat vaikeita kysymyksiä, joihin minulla ei ole vastauksia ja jotka on aina ratkaistava tapaus kerrallaan. Tällaisten ajatusten kanssa nyt jouduin kohdakkain tässä huono-osaisten kansoittamassa kaupunginosassa ja huomenna matka jatkuu.

Kehopositiivisuudesta

Minulla oli lapsena haave siitä, että matkustan Brasiliaan. En muista mistä tuo haave syntyi tai mitä olin Brasiliasta kuullut – ainut yhteys minkä muistan oli serkkujeni purkkapaketeista keräämät eri maiden lippuja esittävät kortit, joiden joukossa ilmeisesti oli Brasilian lippu. Ja ehkäpä näin tuon saman lipun banaanin kuoreen liimattuna – se taatusti sai pienen tytön päässä tarinan rehevän eksoottisesta maasta kasvamaan. Nyt olen Brasiliassa, päiväntasaajan eteläpuolella keskellä kuuminta kesää, vaikka koti-Suomessa ollaan talvipäivänseisauksen pimeimmässä ajassa. Ympärilläni aukeaa rehevän vihreä maisema, vaikka aurinko paahtaakin kuumasti – kosteus on ilmeisesti riittävän suurta pitämään kasvillisuus vehreänä tai sitten täällä sataa normaalisti enemmän kuin nyt viime viikkona on satanut. Täällä on suuria kukkia, isoja perhosia ja kolibreja, jotka ohi lentäessään pitävät niin kovaa huminaa, että englannin kielen hummingbird-nimi aukeni ihan uudella tavalla. Rannoilla hiekka on valkoista ja sinne rikkoutuvat aallot ovat ainakin toistaiseksi olleet lempeitä. Hyvin tämä siis vastaa pikkutytön kuvaa trooppisesta paratiisista.

Ja ihmiset sitten! Brasilialaisten ihmisten yksi piirre herätti minussa ihastusta heti lentokentälle saavuttuamme: kehopositiivisuus. Täällä kaiken kokoiset, näköiset ja ikäiset naiset pukeutuvat vartalonmyötäisiin vaatteisiin ja kantavat kehonsa ylväästi. Päästyämme  tänne rantakaupunkiin näin ihmisten – niin miesten kuin naistenkin, kulkevan hyvin vapautuneesti uikkareissa kaikkialla. Huomasin itse ensin vähän hätkähtäväni, kun mies tuli marketissa hyllyn takaa vastaan pelkissä uimahousuissa, mutta pian tällaiseen näkyyn tuntuu tottuvan – samoin kuin siihen, että nainen voi istua ravintolassa syömässä pelkissä bikineissä, vaikka ravintola ei edes ole rannalla. Jäin pohtimaan onko kehoon liittyvä häpeä suomalainen ilmiö, liittyykö se vain omaan kasvatukseeni, vai länsimaisiin kauneusihanteisiin yleensä. Tämä sai minut miettimään häpeää enemmänkin. Onko se jokin nimenomaan suomalaisille tyypillinen ilmiö? Voiko historiamme Venäjän ja Ruotsin hallinnon alla voinut olla osasyy häpeän tunteen vahvuuteen? Näkyykö siinä se, että kansallistunteemme on nuorta ja sitä on pitänyt kasvattaa piilossa valtaapitäviltä? Vai onko se sitten lopulta mitenkään tyypillinen suomalainen ilmiö? Ainakin siitä on kirjoitettu oikein kirjakin, todennäköisesti useampia. Itse olen tunnistanut, että minut on kasvatettu häpeämään. Tämä tietysti voi liittyä siihen, että olin lapsena lihava ja minua myös kiusattiin ala-asteella sen vuoksi. Tosin muistan jo ihan pienenä aikuisten nauraneen sille, että koetin kesäkuumalla vetää housuja alavatsamakkarani päälle ja myös potalla käymisen aiheuttamasta kakan hajusta tehtiin ihmeesti numeroa. Oikeastaan kuvittelisi suomalaisten luonnonläheisenä kansana olevan aika sinut ihmisen luontaisten toimintojen ja kakan hajun kanssa, joten tämä on saattanut liittyä vain minun kasvattajieni kyvyttömyyteen hyväksyä omaa kehollisuuttaan, tai sitten olen ollut hyvin herkkä ottamaan vastaan kaiken negatiivisen palautteen. Sitä minä kyllä tunnistan olevani ja tiedän, että se on yksi ihmisen luontainen ominaisuus, jolla pyritään varmistamaan henkiinjääminen: aivomme rekisteröivät saamamme negatiivisen palautteen huomattavasti positiivista herkemmin, eli tarvitsemme monta positiivista kommenttia kumoamaan yksi negatiivinen kommentti.

Joka tapauksessa tiedän, että minun kannattaa vapauttaa itseni kaikesta siitä miten minua on kasvatettu, koska olen jo riittävän vanha tekemään itse omat arvioini siitä miten minun kuuluu missäkin tilanteessa elää, enkä voi mennä kasvattajieni selän taakse omia reaktiotapoja selitellessäni – niiden muuttaminen ei aina ole helppoa, mutta kuitenkin mahdollista kun niistä tulee ensin tietoiseksi.

Takaisin itse aiheeseen eli kehopositiivisuuteen. Luin brasilialaisten kehokuvasta artikkelin, jonka kirjoittaja oli amerikkalainen toimittaja. Hän oli myös vaikuttunut brasilialaisten vapautuneisuudesta näyttää paljasta pintaa ja peilasi sitä Yhdysvalloissa vallitseviin kauneusihanteisiin sekä alastomuuden paheksuntaan. Ajattelen, että Suomessa alastomuus on kuitenkin melko luonnollista saunakulttuurimme ansiosta, mutta silti ainakin minun päässäni elää melko vahvana käsitykset siitä mikä on sopivaa ja mikä sopimatonta. Naisena huomaan myös tulleeni varovaisemmaksi matkustettuani maissa, joissa naisten ei ole sopivaa itsestään näyttää paljasta pintaa – ei edes olkapäitä tai polvia. Minut on siis ohjelmoitu pelkäämään sitä, millaisen reaktion jonkin minun mielestäni viattoman kehon osan ihon näkyminen voi aiheuttaa. Järjetöntä eikö?! Ja meitä naisia vielä tunnutaan usein syyllistettävän tällaisten ongelmien aiheuttamisesta. Toivoisin vähän pohdintaa siitä kenellä on ongelma, jos naisen olkapään näkyminen on ongelma? En kirjoittamaan alkaessani arvannut millaisiin mietteisiin tämä kehopositiivisuus johtaa..

Mietin mikä on oikea sana kuvaamaan sitä miten heti lentokentällä ihailemani uhkeat naiset kehonsa kantavat. Ylpeästi tuli ensimmäisenä mieleen, sensuellisti, häpeämättömästi ja ylväästi. Nämä määritteet ehkä joihinkin ihmisiin sopivatkin. Tämän koin omakohtaisesti, kun São Paulossa ruuhkaisella bussiasemalla koetin rinkka selässä päästä oikealle laiturille ja ihmiset vain molemmin puolin kävelivät reppuani päin, koska he ovat tottuneet pitämään tilansa, eivätkä väistä. Normaalisti minä kyllä väistän, mutta nyt en mahtunut väistämään mihinkään, kun reppuni oli liian leveä täysille käytäville. Lopulta kuitenkin tajusin, että se mistä tässä brasilialaisten kehopositiivisuudessa on kyse on sellaista samanlaista viatonta itsensä hyväksymistä mikä lapsilla on ennen kuin heidät opetetaan häpeämään milloin mitäkin. Tämän jotkut ihmiset tuntuvat löytävän sen jälkeen, kun heitä on kohdannut jokin onnettomuus tai sairaus, joka on vienyt osan kehon toimintakyvystä – siinä vaiheessa he oivaltavat kuinka mahtava keho on kaikessa toiminnassaan, millainen viisaus ja potentiaali siinä onkaan ja kuinka se terveenä eläessämme toimii loistavasti meidän siihen sen kummemmin edes kiinnittämättä huomiota.

Olen jo aiemmin elämässäni tuntenut välillä valtavaa iloa siitä, mitä on elää terveessä kehossa. Usein kai tietoisuus siitä on herännyt jonkun toisen ihmisen kokemien vaikeuksien näkemisen kautta ja myös tuntiessani liikkumisen vapauden kulkiessani luonnossa tai tanssiessani. Muistan ihastuneeni Nia-tanssiin sen vuoksi, että näin tanssijoiden olevan niin sinut oman kehonsa kanssa riippumatta siitä millainen keho oli. Siitä tässä on kysymys – meidän ei tarvitse olla täydellisiä voidaksemme nauttia kehollisesta olemassaolosta, meidän on vain nautittava siitä sellaisena kuin se on ja iloittava sen kyvystä toimia kuten se toimii. Tätä aion täällä Brasiliassa vahvistaa ja ottaa oppia ihmisistä, jotka täysin vapautuneesti kulkevat vähissä pukeissa ja näyttävät nauttivan elämästä. Toivon, että kaikki muutkin tekevät niin. Se on valtavan kaunista ja mitä enemmän ihmiset voivat hyväksyä itsensä sellaisena kuin he ovat, sitä enemmän kaikki muutkin voivat niin tehdä. Tiedä siis, että sinäkin olet kaunis juuri sellaisena kuin olet.

Elämä on ihme

Kiitos kun tulit lukemaan ajatuksiani. Niiden jakaminen ei ole minulle ihan helppoa, koska en nykyään usein itsekään tiedä mitä elämästä ja asioista pitäisi ajatella. Maailmassa tapahtuu merkillisiä asioita, jotka harvoin ovat mustavalkoisia ja silti suurinta ääntä niistä tuntuvat pitävän äärilaitoja edustavat ihmiset. Minulla ei ole agendaa minkään asian puolesta. Ajattelen vain, että kannattaa olla tietoinen siitä mitä ajattelee, sillä se vaikuttaa suuresti siihen miten elämämme tapahtumat koemme ja millaisia tunteita ne meissä herättävät. Itse elän paljon tunteella ja joskus onnistun niiden taustalla vaikuttavien ajatusten muuttamisessa, joskus en – se kai on inhimillistä. Meihin on ohjelmoitu uskomaton määrä erilaisia uskomuksia ja käsityksiä, joita pidämme tosina, mutta jotka tosiasiassa ovat vain käsityksiä, eivätkä mitään absoluuttisia totuuksia. Ihmisen mieli kai tarvitsee jonkinlaisen rakenteen todellisuuden jäsentämiselle, koska muuten kaikki olisi liian kaoottista koko ajan. Elämä on matka omien oivallusten tiellä ja jokainen kuljemme omaa polkuamme – siksi kukaan muu ei voi tietää mikä on oikea polku minulle tai sinulle, meidän jokaisen on löydettävä tieto siitä sisältämme.

Kuten jo Albert Einstein on sanonut: On vain kaksi tapaa elää elämää: kuin mikään siinä ei olisi ihmettä, tai kuin kaikki siinä olisi ihmettä.