Järjestin viime viikonloppuna tunnetaideterapeuttisen “Vapauta itsesi”-ryhmäsession teemalla suhde omiin vanhempiin. Tiesin, että aihe on iso kokonaisuus, mutta ajattelin, että siitä varmasti jokaisella nousee käsittelyyn se, mikä tällä hetkellä on eniten pinnalla. Vanhempamme (tai muut meitä kasvattaneet aikuiset) vaikuttavat valtavasti siihen miten koemme itsemme. He ovat lapsuudessa peilejämme ja heidän kauttaan opimme sen mikä on sallittua ja mikä kiellettyä, mistä palkitaan ja mistä rangaistaan, miten saa huomiota vai saako sitä millään, olenko hyväksytty vai onko minussa jotain vikaa. Muodostamme kuvan siitä onko meillä oikeus omiin tunteisiimme, vai onko jokin normi, joka määrittää mitä kuuluu tuntea. Imemme nämä lapsuutemme lainalaisuudet itseemme niin, ettemme tiedä muusta todellisuudesta ja siksi meidän voi olla haastavaa kyseenalaistaa sitä mitä olemme oppineet. Meillä on saattanut olla ulkoisesti mallikelpoinen perhe ja vanhempamme ovat tehneet parhaansa kaikessa. Silti voi olla ettemme ole saaneet parhaita mahdollisia eväitä tähän elämään, koska vanhempamme ovat voineet toimia vain omasta todellisuudestaan käsin ja niillä eväillä, jotka ovat itse saaneet. Minun vanhempieni sukupolvi on sodan läpikäyneen sukupolven kasvattamia ja näissä ihmisissä elää edelleen paljon käsittelemättömiä tunnehaavoja. Niillä ihmisillä, jotka Suomen sodan jälkeen jälleenrakensivat, jotka selvisivät evakkomatkasta, jotka alkoivat rakentaa uutta elämää tyhjästä, jotka hiljaa hautasivat kaatuneet ilman että varmasti edes tiesivät mitä läheisille oli tapahtunut ja missä heidän fyysiset jäännöksensä ovat – niillä ihmisillä ei ollut mitään mahdollisuutta alkaa käsitellä tunteitaan, he vain koettivat selvitä, keskittyä toimeentulon hankkimiseen, lasten hengissä pitämiseen, kouluttamiseen ja paremman tulevaisuuden rakentamiseen. Näistä on syntynyt ylisukupolvisia taakansiirtymiä, joita kannamme tänäkin päivänä. Suorittamisen ja pärjäämisen kulttuuri elää meillä edelleen vahvana, vaikka kokonaisuutena materiaalista hätää ei enää ole. Monikansalliset yritykset ovat tuoneet mukanaan aina vain raaemman voiton maksimoinnin sellaisillekin aloille, joissa sitä ei pitäisi sallia. Aina on myös ihmisiä, jotka kamppailevat eri syistä toimeentulon ja elämän perusasioiden kanssa. Tällaisesta suorittamisen pakosta ja kyvyttömyydestä olla yhteydessä omiin tunteisiinsa seuraa uupumusta, ahdistusta, masennusta ja monenlaisia fyysisiä oireita.
Koen itse olleeni viime aikoina paljon tekemisissä elämän perusasioiden kanssa, sillä olen työkseni hoitanut ja avustanut vanhoja ihmisiä. Olen ihan konkreettisesti ollut polvillani heikkenevän terveyden ja lähestyvän kuoleman edessä. Olen kohdannut niin surullisia kohtaloita kuin uskomattomia sankaritarinoitakin. On paljon muistisairaita, joista jotkut toistelevat taukoamatta samoja ikäviä menneisyyden tapahtumia. Toiset taas tuntuvat kulkevan kuin sumussa, eivätkä tiedä missä ovat, mikä aika on tai mitä heidän on tarkoitus tehdä. Olen miettinyt mistä muistisairauksien suuri määrä johtuu? Voiko yhtenä syynä olla tunteiden kieltäminen? Siinä vaiheessa, kun omia ajatuksiaan ja tunteitaan ei pääse enää pakenemaan minkään tekemisen ja suorittamisen pariin, on pakko katsoa itseään ja tunteitaan silmiin. Jos sitä ei pysty tekemään, niin ehkä mieli sitten vaipuu meitä suojellakseen sumuun, emmekä pysty enää selkeästi muistamaan tai käsittämään asioita. Se on yksi selviytymiskeino.
Onneksi on myös muita tapoja ikääntyä. Minun sankareiksini ovat tulleet ne ihmiset, jotka hyvin korkeassa iässä jaksavat vielä ihmetellä, innostua ja lumoutua asioista. He näyttävät elävän todeksi Albert Einsteinin viisautta siinä, että on kaksi tapaa elää: joko niin, että mikään ei ole ihmeellistä, tai niin, että kaikki on ihmeellistä. Minusta tuntuu, että nuo ihmeitä näkevät ihmiset elävät usein pidempään ja onnellisempaa elämää kuin ne, jotka sarkastisesti pyrkivät mitätöimään pieniä iloja tuottavat kokemukset ja keskittyvät vain “tärkeisiin” asioihin. Mikä sitten lopulta on tärkeää? Mahdollisimman onnellinen elämä vai kaikesta selviäminen? Kauniin ja vauraan julkisivun ylläpitäminen vai sisäisen rauhan ja tasapainon saavuttaminen? Jokainen saa valita itse, mitä elämässään tahtoo vaalia ja mitä pitää tärkeänä. Yhteiskuntamme tuntuu minun näkökulmastani valitettavan paljon arvottavan asioita taloudellisen hyödyn kautta ja vaatii edelleen talouskasvua, mikä on täysin ristiriidassa kestävän kehityksen ja luonnossa tapahtuvien tuhojen estämisen kanssa.
Mikä sinulle on tärkeää? Elätkö sen mukaan, mikä tuntuu sinusta merkitykselliseltä vai teetkö asioita vain siksi että on pakko, järkevää tai koska talous sitä vaatii? Pystytkö olemaan rauhassa tekemättä mitään, olemaan yksin itsesi kanssa ilman ohjelmaa tai nautintoaineita, vai ahdistaako tällainen tyhjä aika sinua? Kuinka kehosi voi? Koetko olevasi tasapainossa?
Suuria kysymyksiä, joita voi olla joskus hyvä miettiä, jos kokee ne itselleen merkitykselliseksi. Ymmärrän ja kunnioitan sitä, että jokainen katsoo elämää omasta näkökulmastaan ja se mikä toiselle on tärkeää, on toiselle merkityksetöntä. Näin saa olla – onneksi meillä on vielä vapaus ajatella ja valita oman mielemme mukaan. Jos koet, että tunteiden käsittely ja ylisukupolvisista taakoista vapautuminen saattaisi vapauttaa sinulla käyttöön kapasiteettia, jota nyt joudut käyttämään tunteiden alas painamiseen, niin suosittelen lämpimästi tutustumaan tunnetaideterapiaan. Minulle se on tarjonnut uuden ymmärryksen tason, kun olen sen kautta päässyt sukeltamaan menneiden sukupolvien tunnemaailmaan ja alkanut nähdä kuinka se elää minussa tänäkin päivänä. Vain tiedostamalla siitä voi vapautua. Tämä ei tapahdu sormia napsauttamalla, vaan tunnekuorman purkaminen etenee kerros kerrallaan, mutta joka kerralla kuorma kevenee ja se helpottaa elämää.
Satu Elinan ajatuksia 