Kulkenut virran mukana – sitä minä olen mieheni kanssa viime kuukaudet tehnyt matkustaessamme suuremmin tulevaa suunnittelematta. Aikataulutuksemme on toiminut hämmästyttävän hyvin, sillä osuimme Cuscoon, Machu Picchulle, Pyhään Laaksoon ja Titicaca-järvelle sadekautena, jolloin näissä matkailijoiden suosimissa kohteissa on hyvin vähän turisteja. Meillä on kuitenkin säiden suhteen ollut paljon onnea, koska esim. Machu Picchun vierailumme osui aurinkoiseen täydenkuun päivään, vaikka sekä edellisenä että seuraavana päivänä satoi rankasti ja pilvet roikkuivat alhaalla peittäen vuorien rinteet.
Olen pitkään haaveillut pääseväni näihin Perun tarunhohtoisiin Inka-maisemiin ja vaikka olen niistä nähnyt aiemmin kuvia ja kuullut ihmisten kokemuksia, niin silti ne kaikki tuntuivat vaikuttavammilta kuin olin kuvitellut. Paikoissa on vahvoja energioita, joita en osaa sanoin kuvata. Olen kokenut ennenkin kielen rajoittavan sitä, mitä voin jostain kertoa tai edes sanoin ajatella. Vain sellaiselle on sanat, mikä on koettu ja käsitetty jo aiemmin. Uskon, että maailmassa on paljon sellaista, mitä vielä ei ole ymmärretty ja sitä on vaikea rajoitetulla kielellämme kuvata – lopulta jopa havaintomme voivat pitkälti perustua siihen, mikä on aiemmin koettu todeksi. Emme siis pysty edes havaitsemaan sitä, minkä olemassaolosta emme tiedä.
Titicaca-järvellä minulle oli järkytys järven likaisuus Punon kaupungin ruovikkoisilla rannoilla – onneksi kauempana kaupungista vesi oli kirkasta. Täällä Perussa luonnon likaamisesta ei tunnuta paljoa välitettävän. Ihmisiltä roskat näyttävät valitettavan helposti tippuvan siihen mihin ne sattuvat tippumaan. Liikenteessä olevia autoja ei ilmeisesti katsasteta, joten täällä kulkee kaikenlaista menopeliä ja pakokaasun määrä on sellainen, että vilkkaasti liikennöidyillä kaduilla kävellessä usein kurkkua suorastaan kirvelee. Tullessamme bussilla Punosta Arequipaan korkeiden vuorien ylitse, näytti siltä, että tien vierustoja on käytetty kaatopaikkana. Se oli surullista nähtävää – valtavan kaunista ja lähes autiota vuoristomaisemaa, joka tien lähellä oli täynnä muovia ja muuta roskaa. Lähempänä kaupunkia myös autonrenkaita lojui joka puolella – lisäksi niitä tunnutaan poltettavan täällä pahasta katkusta päätellen. Moneen kertaan on tullut mieleen, että vaikka me Suomessa kuinka noudatamme päästörajoituksia ja kierrätämme jätteemme esimerkillisesti, niin koko maailman mittakaavassa on paljon suurempia epäkohtia, joihin pitäisi puuttua, jotta luonnon tuhoutuminen pysähtyisi.
Täällä kaupungit tuntuvat erityisen rasittavilta myös jatkuvan melun vuoksi ja siksi pikkukylät sekä luonnon keskellä olevat paikat vetävät enemmän puoleensa. Pyhässä Laaksossa vietimme puolitoista viikkoa Urubamban kylässä ja siellä aika tuntui pysähtyneen n. 50-vuoden taakse. Ihmiset asuvat savitaloissa ja viljelevät maata vain härät kyntöauransa vetäjinä. Siellä oli rauhallinen tunnelma, ystävällisiä ihmisiä ja upeita maisemia kun jaksoi kiivetä ympäröivien vuorien rinteitä, joilla lampaat sekä alpakat laidunsivat. Seudulta löytyy myös paljon arkeologisia paikkoja, jotka eivät suuria matkailijamääriä vedä, joten niitä sai ihmetellä ihan rauhassa.
Nyt olemme Arequipassa, joka on Perun toiseksi suurin kaupunki. Täällä Espanjalaisten valloittajien vaikutus näkyy kaupungin keskustan rakennuksissa, jotka on suurelta osin rakennettu valkoisesta vulkaanisesta kivestä. Kauniista keskustastaan huolimatta ilma on täällä päivisin savusumun peitossa, eivätkä lähiseudun kolme lumihuippuista tulivuorta useinkaan ole näkyvissä. Liikenne on varmasti tähän savusumuun suurin syy tässä miljoonan ihmisen asuttamassa kaupungissa.
Meidän oli alunperin tarkoitus jatkaa Titicaca-järveltä Bolivian puolelle ja siellä Amazonin-sademetsään, mutta ensimmäisenä yönämme Punossa näin elävän unen Teotihuacánin pyramidista. En tiedä mistä se tuli, koska en ole sinne menoa koskaan aktiivisesti suunnitellut. Joka tapauksessa aloimme tutkia mahdollisuuksia matkustaa Meksikoon ja sinne löytyikin edulliset lennot, joten suuntaamme sinne seuraavaksi – virran mukana edelleen selvittämään onko Teotihuácanille meille jotain paljastettavaa. Sen historiasta lukeminen herättää ainakin heti ajatuksia, sillä sen valtakauden arvellaan loppuneen rikkaan alemman eliitin kapinaan raaka-aineiden saatavuuden heiketessä. Ilmeisesti siis ahneus tuhosi tämän valtakunnan. Mahtaako meidän nyky-yhteiskunnallemme käydä samoin?
Satu Elinan ajatuksia 