Ihmisen kohtaamisen kokoinen tuska

Olen Inkojen vanhojen viisauksien äärellä Perussa. Tuntuu oudolta näissä maisemissa seurata Suomessa vellovaa keskustelua vanhusten hoidon tilasta. Minusta on siis hyvä, että asiasta keskustellaan, mutta en usko että asioiden todellinen tila on tullut päättäjille minkäänlaisena yllätyksenä – kuten joku kokenut toimittaja kirjoitti, niin asiasta on herätelty keskustelua vuosikausia, mutta aihe ei poliitikkoja kiinnosta kuin vaalien alla, valitettavasti. Toivottavasti nyt on noussut esiin niin räikeitä tapauksia, että tapahtuu perustavanlaatuisia muutoksia hoitokulttuurissa.

Olen ensimmäiseltä koulutukseltani ekonomi ja työskennellyt liike-elämän palveluksessa yli kymmenen ensimmäistä työvuottani. Nuorena ekonomina minulla oli suuri kunnioitus tärkeitä päätöksiä tekeviä ihmisiä kohtaan – uskoin heidän olevan jotenkin ylivertaisen viisaita, kokemuksistaan oppineita ja suuria asiakokonaisuuksia hallitsevia. Täytyyhän heidän olla, kun heidän päätöksensä vaikuttavat suureen joukkoon ihmisiä ja heille maksetaan työstä suuret korvaukset. Kohdatessani tällaisia “tärkeitä” ihmisiä ja kuullessani heidän keskinäistä jutusteluaan järkytyin suuresti. Välillä minulle tuli vaikutelma siitä, että nämä aikuiset miehet olivat kuin pikkupoikia, jotka leveilivät toisilleen uusilla leluillaan – puhelimilla, autoilla ja ties millä! Kuvittelin tällaisten ihmisten ajatuksissa ja keskusteluissa pyörivän paljon merkityksellisemmät asiat. Tajusin hyvin konkreettisesti kuinka liike-elämää (ja valitettavasti tätä kautta myös politiikkaa) ohjaa vain raha ja vahvasti myös ihmisten oman edun tavoittelu. Tämä vei pohjan pois ideologisesta maailmankuvastani ja vetäydyin pois liike-elämän palveluksesta, koska en kokenut oloani hyväksi sen säännöillä pelatessani. Tämä on siis minun kokemukseni tuossa elämänvaiheessa, enkä väitä kaikkien liike-elämässä toimivien ihmisten olevan kiinnostuneita vain rahan keräämisestä, mutta valitettavasti tällaisia tyyppejä tuntuu nykyään olevan vallassa ihan liikaa.

Luulen, että jokin samankaltainen herääminen on nyt tapahtunut vanhustenhuoltoon liittyen: laajempi joukko ihmisiä on alkanut ymmärtää, että suuret yksityiset hoivapalvelujen tuottajat ovat todellakin kiinnostuneita vain rahasta ja kaikista kauniista korulauseista huolimatta vähät välittävät palvelujensa kohteena olevien ihmisten tai työntekijöidensä hyvinvoinnista. Olen nähnyt tämänkin konkreettisesti lähihoitajana työskennellessäni. Katsoessani ekonomina lähihoitajan työtä olen välillä pitänyt uskomattomana sitä, että niin moni ihminen suostuu tekemään sekä fyysisesti että henkisesti raskasta työtä naurettavan pienellä palkalla niin huonoissa oloissa. Ja silti minäkin olen siihen suostunut. Kovan aikapaineen alla olen usein kokenut huonoutta ja riittämättömyyttä, koska en pysty kaikkeen siihen, mihin pitäisi pystyä. Hoitosysteemi tuntuu olevan taitavasti rakennettu niin, että kun kukaan ylemmällä tasolla ei ota vastuuta riittämättömistä resursseista, niin syyllinen on aina se joka suorittavan työn tekee, ja jos aidosti hoidettavistaan välittävä hoitaja saadaan kokemaan syyllisyyttä riittämättömyydestään, niin hän ei nouse vastarintaan. Hän koettaa vain selviytyä. Uskon, että monen hoitajan elämä on todellakin selviytymistä – niin työssä kuin muutenkin elämässä. En mitenkään ymmärrä, miten yksinhuoltajat selviävät hoitajan palkalla ja minulla on suuri kunnioitus kaikkia niitä arjen sankareita kohtaan, jotka selviävät ja jaksavat vielä hoitaa työnsä sydämellään.

Olen kohdannut lähihoitajana monenlaisia kollegoja. Monet ovat uskomattoman hienoja suurisydämisiä ihmisiä, joilla on valtavasti kokemusta ja viisautta. Joukossa on paljon ylikilttejä suorittajia, mutta myös hyvin räväköitä sekä sanavalmiita oman työnsä puolustajia. Joukossa on myös hoitajia, joiden kiinnostuksen kohteet ovat selkeästi ihan muualla kuin ihmisten kohtaamisessa ja surullisimmat tapaukset näistä ovat niitä, joita hoidettavat suorastaan pelkäävät. Tällaiset tyypit ovat hoitoyhteisössä ongelmallisia, sillä hoidettaviensa hyvinvoinnista todella huolta kantavat hoitajat usein tekevät yli oman osuutensa hoitotyöstä ollessaan tällaisten ihmisten kanssa samassa työvuorossa – ja samalla kokevat itsensä ehkä taas vähän enemmän riittämättömäksi, kun tämä sydämetön, kiireen kovettama tai muuten kohtaamiseen kykenemätön tuo julki kuinka paljon nopeammin hän on selvinnyt aamukierroksesta kuin se, joka on aidosti huolehtinut hoidettavistaan. Niin kauan kuin hoitamista mitataan vain suoritteilla jättäen kohtaaminen ja ihmisen kokonaisvaltaisesta hyvinvoinnista huolehtiminen huomiotta, niin tämä ei muutu ja näen sen olevan ongelma koko terveydenhuollossamme. Kun on tehokkuusvaatimukset ja kun voidaan sanoa ihminen hoidetuksi, kun hän lähtee vastaanotolta reseptin kanssa.

Tämä ongelma tulee edelleen pahenemaan, jos ajetaan kaikkien palveluiden yksityistämistä. Liikeyrityksen ainut tehtävä on tuottaa voittoa omistajilleen, mitä suuryritykset kaikkein voimakkaimmin tekevät. Kilpailutuksen myötä valitettavasti nämä kovimmalla arvomaailmalla toimivat yritykset ottavat koko markkinan haltuunsa, ellei valintaperusteena ole muu kuin raha. Onneksi vielä toistaiseksi on olemassa myös pieniä yrittäjävetoisia hoitopalveluita tuottavia yrityksiä, joissa toimintaa ohjaa ihan oikeasti ihmisistä välittäminen – tällaisessakin yrityksessä minulla on ollut ilo työskennellä. Pitää vain ymmärtää, että laadukasta huolenpitoa ei voi tuottaa niin halvalla kuin mitä tällä hetkellä yhteiskunta tuntuu vaativan.

Toivon todella, että rahan valta ja tehokkuusvaatimukset aletaan laajemminkin kyseenalaistaa vanhustenhuollosta virinneen keskustelun myötä, jotta voisimme aidosti sanoa Suomen olevan maailman onnellisin maa. Tällä hetkellä en mitenkään pysty tällaista onnellisuus-todellisuutta maassamme näkemään – tai kyllä pystyn, silloin kun olen niin terve etten terveydenhuollon palveluja kaipaa ja olen jossain riittävän syvällä metsässä, tunturissa tai saaristossa, jonne meidän onnellisen yhteiskuntamme päättäjien vaikutus ei tunnu ulottuvan.


Yksi vastaus artikkeliiin “Ihmisen kohtaamisen kokoinen tuska

  1. Olet Satu niin oikeassa et pikku pikku johtajilta puutuu ihmisarvot ja inhimillisyys ja raha ratkaisee,”minä olen niiin hyvä johtaja kun sain näin paljon kasaan $” välittämättä lainkaan vanhusten ja ihmisten kärsimyksistä. Olen huomannut tään myös mun koulumaailmassa raha ensin ja sit vasta henkilöstön terveys ja hyvinvointi 😟

    Tykkää

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s