Rinnakkaistodellisuuksia ja rakkauspuhetta

Istuin aamulla Casa de Dom Inácion pihalla meditoimassa. Tuuli niin kovaa, että minun piti laittaa huivi hartioille lämpimänä pysyäkseni. Kuunnellessani tuulen suhinaa palasin mielessäni vuosien taakse Lappiin Kesänki-tunturin rinteeseen kitukasvuisen männyn alle. Muistan, että kesäiseen tunturiin kiivettyäni ylitse pyyhki kevyt ukkossade, joka nosti kovan tuulen. Istuin tuon pienen männyn alle ja sen runkoon nojaten kuuntelin ympärilläni viuhuvaa tuulta. Minulle tuli vahvasti tunne siitä, että tuossa hetkessä oli nykyhetken lisäksi läsnä niin menneisyys kuin tulevaisuuskin – hetkeksi aika lakkasi olemasta mitään muuta kuin nyt. Tuo hetki tuntui olevan jollain lailla maaginen – kuin läsnä olisi ollut paljon enemmän kuin mitä pystyin fyysisesti havainnoimaan. Tänään minulle tuli tunne, että juuri tämä hetki Casan pihalla oli se hetki tulevaisuudesta, joka oli läsnä tuolla tunturissa. Ehkä nyt tähän aamuhetkeen tuli jotain tulevaisuudesta, minkä sitten joskus myöhemmin ymmärrän.

Tällaisen ajattomuuden tai aikavääristymän kokeminen toi mieleeni ajatuksen rinnakkaistodellisuuksista. Muistan jo lapsena rakastaneeni ajatusta siitä, että rinnakkain voi elää erilaisia todellisuuksia ja ehkä jossain tilanteessa pääsemme loikkaamaan omasta todellisuudestamme ihan toiseen. En tiedä mistä silloin sain idean tuollaiseen ajatukseen, sillä vasta paljon paljon myöhemmin luin Linnunradan käsikirjan liftareille, jossa aikavääristymien kautta päähenkilö tempautuu mitä kummallisempiin rinnakkaistodellisuuksiin. Minulla oli lapsena mielikuvitusystävä, joka ehkä oli vierailulla jostain toisesta todellisuudesta – valitettavasti äitini päätti, että ystäväni pitää kadota kun olin 5-vuotias ja pikkusiskoni sai nimensä mielikuvitusystäväni mukaan. Sen jälkeen elin kai tukevammin vain tässä yhdessä todellisuudessa, vaikka välillä elämässäni on tapahtunut nopeassa tahdissa niin isoja muutoksia, että minusta tuntuu kuin olisin siirtynyt todellisuudesta toiseen.

Mikä todellisuus sitten lopulta on? Me pitkälti itse rakennamme todellisuuttamme tosina pitämiemme asioiden, eli uskomustemme pohjalta. Kerromme tarinaa itsestämme ja ympäröivästä maailmasta kokemustemme ja niistä tekemiemme tulkintojen mukaan. Lapsena meitä kasvatetaan (tai oikeastaan kesytetään) ympäröivän yhteisön ja yhteiskunnan normien mukaiseksi ja uskomusjärjestelmämme rakentuu pitkälti meitä kasvattavien ihmisten uskomusten mukaiseksi. Varttuessamme omien kokemustemme osuus uskomustemme muokkaajana kasvaa ja usein alamme kyseenalaistaa ainakin joitain niistä uskomuksista, jotka olemme saaneet annettuina. Maailma kehittyy ja meidän käsityksemme maailmasta sen mukana. Joissain asioissa tahdomme kuitenkin jäädä kiinni menneisyyteen ja pitäytyä vanhoissa uskomuksissa sekä niistä rakentamassamme maailmankuvassa, vaikka saamme merkkejä siitä, että se ei kaikilta osin pidä paikkaansa. Väitän siis, että aika harva asia on niin totisinta totta ettei siitä voisi olla erilaisia käsityksiä ja tulkintoja. Kokemuksesta tiedämme, että tieteelliset totuudetkin muuttuvat ajan saatossa ja valitettavasti nykyään moni tieteellinen totuus tuntuu muuttuvan sen mukaan kuka tutkimuksen on rahoittanut. 

Tällä hetkellä maailmassamme tieto leviää valtavalla nopeudella ja tietoa muokataan paljon omien intressien mukaan niin netissä kuin mediassakin. Jokainen ottaa sujuvimmin vastaan sen tiedon, joka tukee sitä maailmankuvaa, jonka itse on itselleen rakentanut. Tämä johtaa siihen, että voi syntyä eri todellisuuksissa eläviä ihmisryhmiä, jotka vilpittömästi uskovat luomaansa maailmankuvaan ja ovat myös valmiita puolustamaan omia käsityksiään, sekä leimaamaan toisin ajattelevat ties miksi – tästä kai vihapuhe suurimmalta osin syntyy. Toisaalta vihapuhe-leimaa käytetään toisten mielipiteiden vaientamiseen, kun ne eivät sovi omaan maailmankuvaan. Kumpa meillä olisi voimaa ennemmin ottaa omaa maailmankuvaamme kriittiseen tarkasteluun, ymmärtää siihen sisältyvä valtava muuttujien ja mahdollisuuksien määrä, lisätä myötätuntoa toisten kokemuksia ja käsityksiä kohtaan, sekä siirtyä enemmän rakkauspuheeseen.

Mistä tällainen rakkauspuhe voisi löytyä? Luulen, että jokaisen on aloitettava rakkaudesta itseään kohtaan, itsemyötätunnosta – itsensä hyväksymisestä sellaisena kuin on. Tai ainakin pyrkimisestä siihen suuntaan. Sanotaan, että se mikä toisissa meitä ärsyttää, on jokin oma ominaisuutemme, minkä olemassaoloa emme hyväksy. Saatamme olla kieltäneet koko ominaisuuden olemassaolon, niin ettemme edes tiedosta meillä itsellämme sitä olevan. Itse huomasin viime viikolla mennessäni täynnä ihmisiä olevaan meditaatiosaliin, että mieleni heitti joistain ihmisistä salamannopeasti jonkin negatiivisen kommentin. Aloin ihmetellä miksi, kun en edes noita ihmisiä tunne, eikä minulla ole mitään syytä etsiä heistä mitään arvosteltavaa. Ilmeisesti liskoaivoni olivat aktivoituneet ja siinä meditaation kuluessa päätin alkaa tuottaa niille parempaa materiaalia – päätin, että jokaista mieleeni tulevaa negatiivista kommenttia kohti keksin tietoisesti vähintään kaksi positiivista asiaa ajatuksen kohteena olevasta ihmisestä tai asiasta. Siinä on minun pääni sisäinen askel kohti myötätuntoisen rakkauspuheen lisäämistä. Toivottavasti sinunkin on helppoa löytää materiaalia oman pääsi sisäiseen rakkauspuheeseen.