Kehopositiivisuudesta

Minulla oli lapsena haave siitä, että matkustan Brasiliaan. En muista mistä tuo haave syntyi tai mitä olin Brasiliasta kuullut – ainut yhteys minkä muistan oli serkkujeni purkkapaketeista keräämät eri maiden lippuja esittävät kortit, joiden joukossa ilmeisesti oli Brasilian lippu. Ja ehkäpä näin tuon saman lipun banaanin kuoreen liimattuna – se taatusti sai pienen tytön päässä tarinan rehevän eksoottisesta maasta kasvamaan. Nyt olen Brasiliassa, päiväntasaajan eteläpuolella keskellä kuuminta kesää, vaikka koti-Suomessa ollaan talvipäivänseisauksen pimeimmässä ajassa. Ympärilläni aukeaa rehevän vihreä maisema, vaikka aurinko paahtaakin kuumasti – kosteus on ilmeisesti riittävän suurta pitämään kasvillisuus vehreänä tai sitten täällä sataa normaalisti enemmän kuin nyt viime viikkona on satanut. Täällä on suuria kukkia, isoja perhosia ja kolibreja, jotka ohi lentäessään pitävät niin kovaa huminaa, että englannin kielen hummingbird-nimi aukeni ihan uudella tavalla. Rannoilla hiekka on valkoista ja sinne rikkoutuvat aallot ovat ainakin toistaiseksi olleet lempeitä. Hyvin tämä siis vastaa pikkutytön kuvaa trooppisesta paratiisista.

Ja ihmiset sitten! Brasilialaisten ihmisten yksi piirre herätti minussa ihastusta heti lentokentälle saavuttuamme: kehopositiivisuus. Täällä kaiken kokoiset, näköiset ja ikäiset naiset pukeutuvat vartalonmyötäisiin vaatteisiin ja kantavat kehonsa ylväästi. Päästyämme  tänne rantakaupunkiin näin ihmisten – niin miesten kuin naistenkin, kulkevan hyvin vapautuneesti uikkareissa kaikkialla. Huomasin itse ensin vähän hätkähtäväni, kun mies tuli marketissa hyllyn takaa vastaan pelkissä uimahousuissa, mutta pian tällaiseen näkyyn tuntuu tottuvan – samoin kuin siihen, että nainen voi istua ravintolassa syömässä pelkissä bikineissä, vaikka ravintola ei edes ole rannalla. Jäin pohtimaan onko kehoon liittyvä häpeä suomalainen ilmiö, liittyykö se vain omaan kasvatukseeni, vai länsimaisiin kauneusihanteisiin yleensä. Tämä sai minut miettimään häpeää enemmänkin. Onko se jokin nimenomaan suomalaisille tyypillinen ilmiö? Voiko historiamme Venäjän ja Ruotsin hallinnon alla voinut olla osasyy häpeän tunteen vahvuuteen? Näkyykö siinä se, että kansallistunteemme on nuorta ja sitä on pitänyt kasvattaa piilossa valtaapitäviltä? Vai onko se sitten lopulta mitenkään tyypillinen suomalainen ilmiö? Ainakin siitä on kirjoitettu oikein kirjakin, todennäköisesti useampia. Itse olen tunnistanut, että minut on kasvatettu häpeämään. Tämä tietysti voi liittyä siihen, että olin lapsena lihava ja minua myös kiusattiin ala-asteella sen vuoksi. Tosin muistan jo ihan pienenä aikuisten nauraneen sille, että koetin kesäkuumalla vetää housuja alavatsamakkarani päälle ja myös potalla käymisen aiheuttamasta kakan hajusta tehtiin ihmeesti numeroa. Oikeastaan kuvittelisi suomalaisten luonnonläheisenä kansana olevan aika sinut ihmisen luontaisten toimintojen ja kakan hajun kanssa, joten tämä on saattanut liittyä vain minun kasvattajieni kyvyttömyyteen hyväksyä omaa kehollisuuttaan, tai sitten olen ollut hyvin herkkä ottamaan vastaan kaiken negatiivisen palautteen. Sitä minä kyllä tunnistan olevani ja tiedän, että se on yksi ihmisen luontainen ominaisuus, jolla pyritään varmistamaan henkiinjääminen: aivomme rekisteröivät saamamme negatiivisen palautteen huomattavasti positiivista herkemmin, eli tarvitsemme monta positiivista kommenttia kumoamaan yksi negatiivinen kommentti.

Joka tapauksessa tiedän, että minun kannattaa vapauttaa itseni kaikesta siitä miten minua on kasvatettu, koska olen jo riittävän vanha tekemään itse omat arvioini siitä miten minun kuuluu missäkin tilanteessa elää, enkä voi mennä kasvattajieni selän taakse omia reaktiotapoja selitellessäni – niiden muuttaminen ei aina ole helppoa, mutta kuitenkin mahdollista kun niistä tulee ensin tietoiseksi.

Takaisin itse aiheeseen eli kehopositiivisuuteen. Luin brasilialaisten kehokuvasta artikkelin, jonka kirjoittaja oli amerikkalainen toimittaja. Hän oli myös vaikuttunut brasilialaisten vapautuneisuudesta näyttää paljasta pintaa ja peilasi sitä Yhdysvalloissa vallitseviin kauneusihanteisiin sekä alastomuuden paheksuntaan. Ajattelen, että Suomessa alastomuus on kuitenkin melko luonnollista saunakulttuurimme ansiosta, mutta silti ainakin minun päässäni elää melko vahvana käsitykset siitä mikä on sopivaa ja mikä sopimatonta. Naisena huomaan myös tulleeni varovaisemmaksi matkustettuani maissa, joissa naisten ei ole sopivaa itsestään näyttää paljasta pintaa – ei edes olkapäitä tai polvia. Minut on siis ohjelmoitu pelkäämään sitä, millaisen reaktion jonkin minun mielestäni viattoman kehon osan ihon näkyminen voi aiheuttaa. Järjetöntä eikö?! Ja meitä naisia vielä tunnutaan usein syyllistettävän tällaisten ongelmien aiheuttamisesta. Toivoisin vähän pohdintaa siitä kenellä on ongelma, jos naisen olkapään näkyminen on ongelma? En kirjoittamaan alkaessani arvannut millaisiin mietteisiin tämä kehopositiivisuus johtaa..

Mietin mikä on oikea sana kuvaamaan sitä miten heti lentokentällä ihailemani uhkeat naiset kehonsa kantavat. Ylpeästi tuli ensimmäisenä mieleen, sensuellisti, häpeämättömästi ja ylväästi. Nämä määritteet ehkä joihinkin ihmisiin sopivatkin. Tämän koin omakohtaisesti, kun São Paulossa ruuhkaisella bussiasemalla koetin rinkka selässä päästä oikealle laiturille ja ihmiset vain molemmin puolin kävelivät reppuani päin, koska he ovat tottuneet pitämään tilansa, eivätkä väistä. Normaalisti minä kyllä väistän, mutta nyt en mahtunut väistämään mihinkään, kun reppuni oli liian leveä täysille käytäville. Lopulta kuitenkin tajusin, että se mistä tässä brasilialaisten kehopositiivisuudessa on kyse on sellaista samanlaista viatonta itsensä hyväksymistä mikä lapsilla on ennen kuin heidät opetetaan häpeämään milloin mitäkin. Tämän jotkut ihmiset tuntuvat löytävän sen jälkeen, kun heitä on kohdannut jokin onnettomuus tai sairaus, joka on vienyt osan kehon toimintakyvystä – siinä vaiheessa he oivaltavat kuinka mahtava keho on kaikessa toiminnassaan, millainen viisaus ja potentiaali siinä onkaan ja kuinka se terveenä eläessämme toimii loistavasti meidän siihen sen kummemmin edes kiinnittämättä huomiota.

Olen jo aiemmin elämässäni tuntenut välillä valtavaa iloa siitä, mitä on elää terveessä kehossa. Usein kai tietoisuus siitä on herännyt jonkun toisen ihmisen kokemien vaikeuksien näkemisen kautta ja myös tuntiessani liikkumisen vapauden kulkiessani luonnossa tai tanssiessani. Muistan ihastuneeni Nia-tanssiin sen vuoksi, että näin tanssijoiden olevan niin sinut oman kehonsa kanssa riippumatta siitä millainen keho oli. Siitä tässä on kysymys – meidän ei tarvitse olla täydellisiä voidaksemme nauttia kehollisesta olemassaolosta, meidän on vain nautittava siitä sellaisena kuin se on ja iloittava sen kyvystä toimia kuten se toimii. Tätä aion täällä Brasiliassa vahvistaa ja ottaa oppia ihmisistä, jotka täysin vapautuneesti kulkevat vähissä pukeissa ja näyttävät nauttivan elämästä. Toivon, että kaikki muutkin tekevät niin. Se on valtavan kaunista ja mitä enemmän ihmiset voivat hyväksyä itsensä sellaisena kuin he ovat, sitä enemmän kaikki muutkin voivat niin tehdä. Tiedä siis, että sinäkin olet kaunis juuri sellaisena kuin olet.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s