Olen Sâo Paulossa ja kohdakkain reppureissaajan normaalin ongelman kanssa, eli suurkaupungissa majoitushinnat ovat yleensä korkeat ja kun löytää hotellin kohtuullisella hinnalla niin usein paikassa on jotain ei toivottavaa. Tämä kolmen yön majapaikkamme sattuu nyt olemaan sellaisella kadun pätkällä, johon en normaalioloissa lainkaan tulisi, eli se on täynnä seksiliikkeitä, prostituoituja, huumekauppiaita, niiden käyttäjiä ja kodittomia. Täällä en myöhään illalla uskalla lähteä kadulle ja alkuillastakin olo siellä kulkiessa on vähintäänkin turvaton. Olen tyytyväinen aiemmista kokemuksistani avustustöissä, koska olen nähnyt kaikenlaista, enkä enää ihan pienestä hätkähdä. Olen opetellut kulkemaan mahdollisimman vähän huomiota herättävästi, hyvin maadoittuen, jotta en heijastaisi pelkoani ympäristöön millään tavalla – tietysti en itse tiedä kuinka siinä onnistun. Onneksi tässä miljoonakaupungissa elää niin monen näköisiä ihmisiä ettei täällä ainakaan ulkonäön perusteella juuri paikallisista erotu.

Eilisiltana mieheni ostaessa vesipulloa pikkukaupasta, katselin kadulla tomerasti käyttäytyvää pikkutyttöä, joka oli liikkeellä ilmeisesti kadulla elävien vanhempiensa kanssa.  Mietin kuinka lapset täällä kasvaessaan taatusti oppivat elämän kovat lait ja tietävät kuinka pitää puolensa. Tämä tyttö tietysti on onnekkaampi kuin kokonaan oman onnensa nojassa elävät orvot katulapset, joita täällä ainakaan vielä emme onneksi ole nähneet. Monet puistot täällä ovat kadulla eläjien kansoittamia. Tänään yhden sellaisen läpi kulkiessamme näimme yhden miehen ajavan partaansa pienen peilinpalan avustuksella ja muutaman muun pesevän itseään puiston vesilammessa. Nämä ilman kotia elävät ihmiset, ovat todellisia selviytyjiä – varsinkin he, jotka kestävät katujen elämää ilman huumaavia aineita. Pohdin kuinka pienestä elämän kulku on joskus kiinni – kuinka sattumanvaraista on se mihin me täällä maapallolla synnymme. Vai onko? Mikä sen määrittää?

Suomessa minun on tehnyt pahaa joidenkin hyvin toimeentulevien väitteet siitä, että taloudellinen menestys on vain omasta valinnasta ja ahkeruudesta tai nokkeluudesta kiinni. En usko tätä. Syntymäpaikka ja elämän alun olosuhteet vaikuttavat paljon. Tietysti elämän aikana on paljon asioita, joihin voimme omilla valinnoillamme vaikuttaa, mutta on myös paljon sattumanvaraisuuksia, jotka voivat keikauttaa elämämme täysin uuteen suuntaan. Kuka tahansa voi joutua onnettomuuteen tai sairastua, ja nykyään näyttää ettei hyvinvointivaltiomme turvaverkko enää aina tällaisissa tilanteissa pelasta ihmistä ahdingolta – valitettavasti. Yhteiskuntamme päättäjissä näyttää elävän paljon ahneutta ja koen, että ohi on se aika jolloin Suomessa yhteiskuntaa rakennettiin yhdessä kaikkien hyväksi. Nyt jokainen tuntuu vetävän omaan taskuunsa minkä pystyy ja edelleen huudetaan taloudellisen kasvun jatkuvuuden välttämättömyyttä, vaikka on ajat sitten tullut selväksi ettei se ole mitenkään kestävää kehitystä tämän planeettamme kannalta. Tämä on surullista. Elämän tarkoitus ei ole taloudellinen kasvu, eikä oman varallisuuden maksimointi. Elämän tarkoitus on kokea elämä kaikissa väreissään ja olla siinä mahdollisimman onnellinen – taloudellisesta varallisuudesta riippumatta.

Tämä johtaa päässäni siihen ajatukseen, joka aina välillä vaivaa minua. Siihen kuinka helposti länsimaissa ajattelemme olevamme jotenkin viisaampia ja enemmän oikeassa kuin ihmiset kehittymättömissä maissa, ja siksi voimme mennä heidän luokseen ja kertoa kuinka asiat ovat ja kuinka ne kuuluu tehdä. Ei se niin ole. Toki joissain asioissa meillä on kehittyneempää ja on hyvä lisätä ihmisten tietämystä ja ymmärrystä esim. hygienia-asioista tai katastrofeihin valmistautumisesta. Mielestäni meidän ei kuitenkaan pidä mennä tyrkyttämään omia käsityksiämme ihmisille, jotka elävät eri kulttuurissa erilaisiin arvoihin elämänsä nojaten. Herättävin kokemus tästä minulla oli vuosia sitten jollain Afrikan sisäisellä lennolla, jolla istuin Kenialaisen nuoren miehen vieressä. Luin kirjaa Intiaanien vanhoista viisauksista ja mies siitä kimmokkeen saaneena alkoi selittää minulle kuinka Jeesus tulee ja pelastaa. Koko hänen puheensa kuullosti niin lähetyssaarnaajien aivopesulta, että minulla meinasi itku tulla, kun mietin millä oikeudella nämä uskonnollisesti valveutuneet kulkevat maailmalla tyrkyttämässä omia käsityksiään ihmisille, joilla on omat perinteet ja tapansa uskoa maailman olemassaoloon. Ja siis mielestäni usko on hyvä asia silloin kun se antaa ihmiselle voimaa ja luottamusta elämään, mutta silloin kun se on ulkoapäin annettu ja ohjattu, ja sillä luodaan epärealistisia odotuksia, niin se on suorastaan huijausta. Silloin se vie ihmiseltä oman voiman ja kyvyn sisällään arvioida mikä on oikein tai väärin, ja saa pahimmillaan ihmisen täysin eksyksiin oman elämänsä kanssa. Ja aivan samoin on taloudellisen kasvun ilosanoman tyrkyttämisen kanssa – maapallo ei kestä köyhien maiden talouskasvua, jota tehdään ympäristöstä välittämättä.

Olen usein köyhemmissä maissa kulkiessani tuntenut häpeää siitä, että olen hyväosainen länsimaalainen nainen. En tiedä onko tämä luonnollinen tunnereaktio, vai minun oma kipukohtani, johon putoan kun koen olevani hyväosainen ja samalla kykenemätön auttamaan kaikkia apua tarvitsevia, vaikka mitä tekisin. Tietysti pienesti pystyy aina auttamaan jotakuta, mutta helposti siinä rusentuu oman riittämättömyytensä alle. Läheskään aina ei myöskään ole selvää mikä on auttamista. Äkillisissä kriisitilanteissa on hyvä saada ulkopuolista apua, mutta jos aina vain autetaan ilman ihmisen omaa osallistumista passivoi se ihmisen tai opettaa toimimaan niin, että hän keskittyy vain avun saamisen maksimointiin. Mielestäni on myös kyseenalaista irrottaa ihminen siitä ympäristöstä, jossa hän on kasvanut, esim. adoptoitaessa lapsia parempiin oloihin. Nämä kaikki ovat vaikeita kysymyksiä, joihin minulla ei ole vastauksia ja jotka on aina ratkaistava tapaus kerrallaan. Tällaisten ajatusten kanssa nyt jouduin kohdakkain tässä huono-osaisten kansoittamassa kaupunginosassa ja huomenna matka jatkuu.