Tunteiden käsittelystä ja muista elämän perusasioista

Järjestin viime viikonloppuna tunnetaideterapeuttisen “Vapauta itsesi”-ryhmäsession teemalla suhde omiin vanhempiin. Tiesin, että aihe on iso kokonaisuus, mutta ajattelin, että siitä varmasti jokaisella nousee käsittelyyn se, mikä tällä hetkellä on eniten pinnalla. Vanhempamme (tai muut meitä kasvattaneet aikuiset) vaikuttavat valtavasti siihen miten koemme itsemme. He ovat lapsuudessa peilejämme ja heidän kauttaan opimme sen mikä on sallittua ja mikä kiellettyä, mistä palkitaan ja mistä rangaistaan, miten saa huomiota vai saako sitä millään, olenko hyväksytty vai onko minussa jotain vikaa. Muodostamme kuvan siitä onko meillä oikeus omiin tunteisiimme, vai onko jokin normi, joka määrittää mitä kuuluu tuntea. Imemme nämä lapsuutemme lainalaisuudet itseemme niin, ettemme tiedä muusta todellisuudesta ja siksi meidän voi olla haastavaa kyseenalaistaa sitä mitä olemme oppineet. Meillä on saattanut olla ulkoisesti mallikelpoinen perhe ja vanhempamme ovat tehneet parhaansa kaikessa. Silti voi olla ettemme ole saaneet parhaita mahdollisia eväitä tähän elämään, koska vanhempamme ovat voineet toimia vain omasta todellisuudestaan käsin ja niillä eväillä, jotka ovat itse saaneet. Minun vanhempieni sukupolvi on sodan läpikäyneen sukupolven kasvattamia ja näissä ihmisissä elää edelleen paljon käsittelemättömiä tunnehaavoja. Niillä ihmisillä, jotka Suomen sodan jälkeen jälleenrakensivat, jotka selvisivät evakkomatkasta, jotka alkoivat rakentaa uutta elämää tyhjästä, jotka hiljaa hautasivat kaatuneet ilman että varmasti edes tiesivät mitä läheisille oli tapahtunut ja missä heidän fyysiset jäännöksensä ovat – niillä ihmisillä ei ollut mitään mahdollisuutta alkaa käsitellä tunteitaan, he vain koettivat selvitä, keskittyä toimeentulon hankkimiseen, lasten hengissä pitämiseen, kouluttamiseen ja paremman tulevaisuuden rakentamiseen. Näistä on syntynyt ylisukupolvisia taakansiirtymiä, joita kannamme tänäkin päivänä. Suorittamisen ja pärjäämisen kulttuuri elää meillä edelleen vahvana, vaikka kokonaisuutena materiaalista hätää ei enää ole. Monikansalliset yritykset ovat tuoneet mukanaan aina vain raaemman voiton maksimoinnin sellaisillekin aloille, joissa sitä ei pitäisi sallia. Aina on myös ihmisiä, jotka kamppailevat eri syistä toimeentulon ja elämän perusasioiden kanssa. Tällaisesta suorittamisen pakosta ja kyvyttömyydestä olla yhteydessä omiin tunteisiinsa seuraa uupumusta, ahdistusta, masennusta ja monenlaisia fyysisiä oireita.

Yhden maalauskerran tuotos isovanhempieni tunnetaakasta

Koen itse olleeni viime aikoina paljon tekemisissä elämän perusasioiden kanssa, sillä olen työkseni hoitanut ja avustanut vanhoja ihmisiä. Olen ihan konkreettisesti ollut polvillani heikkenevän terveyden ja lähestyvän kuoleman edessä. Olen kohdannut niin surullisia kohtaloita kuin uskomattomia sankaritarinoitakin. On paljon muistisairaita, joista jotkut toistelevat taukoamatta samoja ikäviä menneisyyden tapahtumia. Toiset taas tuntuvat kulkevan kuin sumussa, eivätkä tiedä missä ovat, mikä aika on tai mitä heidän on tarkoitus tehdä. Olen miettinyt mistä muistisairauksien suuri määrä johtuu? Voiko yhtenä syynä olla tunteiden kieltäminen? Siinä vaiheessa, kun omia ajatuksiaan ja tunteitaan ei pääse enää pakenemaan minkään tekemisen ja suorittamisen pariin, on pakko katsoa itseään ja tunteitaan silmiin. Jos sitä ei pysty tekemään, niin ehkä mieli sitten vaipuu meitä suojellakseen sumuun, emmekä pysty enää selkeästi muistamaan tai käsittämään asioita. Se on yksi selviytymiskeino.

Onneksi on myös muita tapoja ikääntyä. Minun sankareiksini ovat tulleet ne ihmiset, jotka hyvin korkeassa iässä jaksavat vielä ihmetellä, innostua ja lumoutua asioista. He näyttävät elävän todeksi Albert Einsteinin viisautta siinä, että on kaksi tapaa elää: joko niin, että mikään ei ole ihmeellistä, tai niin, että kaikki on ihmeellistä. Minusta tuntuu, että nuo ihmeitä näkevät ihmiset elävät usein pidempään ja onnellisempaa elämää kuin ne, jotka sarkastisesti pyrkivät mitätöimään pieniä iloja tuottavat kokemukset ja keskittyvät vain “tärkeisiin” asioihin. Mikä sitten lopulta on tärkeää? Mahdollisimman onnellinen elämä vai kaikesta selviäminen? Kauniin ja vauraan julkisivun ylläpitäminen vai sisäisen rauhan ja tasapainon saavuttaminen? Jokainen saa valita itse, mitä elämässään tahtoo vaalia ja mitä pitää tärkeänä. Yhteiskuntamme tuntuu minun näkökulmastani valitettavan paljon arvottavan asioita taloudellisen hyödyn kautta ja vaatii edelleen talouskasvua, mikä on täysin ristiriidassa kestävän kehityksen ja luonnossa tapahtuvien tuhojen estämisen kanssa.

Mikä sinulle on tärkeää? Elätkö sen mukaan, mikä tuntuu sinusta merkitykselliseltä vai teetkö asioita vain siksi että on pakko, järkevää tai koska talous sitä vaatii? Pystytkö olemaan rauhassa tekemättä mitään, olemaan yksin itsesi kanssa ilman ohjelmaa tai nautintoaineita, vai ahdistaako tällainen tyhjä aika sinua? Kuinka kehosi voi? Koetko olevasi tasapainossa?

Suuria kysymyksiä, joita voi olla joskus hyvä miettiä, jos kokee ne itselleen merkitykselliseksi. Ymmärrän ja kunnioitan sitä, että jokainen katsoo elämää omasta näkökulmastaan ja se mikä toiselle on tärkeää, on toiselle merkityksetöntä. Näin saa olla – onneksi meillä on vielä vapaus ajatella ja valita oman mielemme mukaan. Jos koet, että tunteiden käsittely ja ylisukupolvisista taakoista vapautuminen saattaisi vapauttaa sinulla käyttöön kapasiteettia, jota nyt joudut käyttämään tunteiden alas painamiseen, niin suosittelen lämpimästi tutustumaan tunnetaideterapiaan. Minulle se on tarjonnut uuden ymmärryksen tason, kun olen sen kautta päässyt sukeltamaan menneiden sukupolvien tunnemaailmaan ja alkanut nähdä kuinka se elää minussa tänäkin päivänä. Vain tiedostamalla siitä voi vapautua. Tämä ei tapahdu sormia napsauttamalla, vaan tunnekuorman purkaminen etenee kerros kerrallaan, mutta joka kerralla kuorma kevenee ja se helpottaa elämää.

Tunteiden kohtaamisesta ja Rosen-menetelmästä

Eilen Facebook näytti minulle muistona päivälleen seitsemän vuotta sitten ottamani kuvan auringonlaskusta. Olin ottanut sen kotimökkini rannasta ja koko maisema näytti olevan punainen. Hämmästykseni oli illalla suuri, kun auringonlasku näytti jälleen samanlaiselta. Aloin miettiä kuinka välillä kaikki asiat tuntuvat olevan ennallaan, vaikka oikeastaan kaikki onkin muuttunut. Ehkä kuitenkin suuret asiat ovat ennallaan: aurinko laskee ja nousee joka päivä, minä ihmisenä elän ja hengitän, ja perustarpeeni ovat vuodesta toiseen hyvin samanlaiset. Aloin mielessäni käydä lävitse kaikkea mikä viimeisen seitsemän vuoden aikana on muuttunut ja niitä muutoksia löytyy paljon: olen muuttanut moneen kertaan niin asuinpaikkakuntaa kuin työpaikkaakin, miehet ovat vaihtuneet, olen matkustanut paljon ja opiskellut kokonaan uuden ammatin sekä mennyt naimisiin. Ennallaan on vain se, että saan palata tämän saman kotimökin rantaan näin keväällä muuttolintujen palatessa ihmettelemään joka vuotista luonnon heräämistä. Aikamoisen tunneskaalan kävin lävitse miettiessäni kaikkia muutoksia ja se on hyvä – tunteiden tunteminen ja hyväksyminen on hyvästä.

Olen huomaamattani ohjautunut opiskelemaan ja tekemään menetelmiä, joissa tavoitteena on tunteiden kohtaaminen ja itsetuntemuksen lisääntyminen. Rosen-menetelmään tutustuin ensi kertaa joskus 2000-luvun alussa, kun etsin keinoa helpottaa oloani. Minulla oli työ, jossa en kokenut voivani elää oman arvomaailmani mukaan ja taustalla avioero, jonka aiheuttamia tunteita en ollut osannut käsitellä. Olen joskus pohtinut johtuuko osin Karjalaisista juuristani, että perheessäni ei ole ollut tapana käsitellä tunteita – ne on vain ohitettu, otettu “järki käteen” ja jatkettu tuottavaa toimintaa, koska elämä jatkuu ja siinä täytyy selvitä. Ehkä tämä on yleinen sodan läpikäyneen sukupolven selviytymiskeino, joka sitten on siirtynyt seuraavaan sukupolveen ja siitä eteenpäin niin kauan kunnes joku muuttaa tuota tapaa. Olen seurannut erityisherkkyyteen liittyvää keskustelua, enkä ole osannut ihan täysin samaistua erityisherkkien ryhmään, vaikka olen melko aistiherkkä ja havainnoin usein asioita, joita muut eivät huomaa. Tunnistan kuitenkin erityisherkkyyteni tavassani imeä itseeni ympäristön toimintatavat ja kadottaa omat tunteeni muiden vaikutuspiirissä – olen siis lapsena ollut altis omaksumaan suvussani kulkeneen tunteiden ohittamisen ja kuitenkin sisäinen tunne-elämäni on ollut värikäs. Kun tunteista ei ole voinut ääneen puhua, olen varastoinut ne sisälleni ja sinne ne ovat jääneet kehon jännityksiksi.

Vaatii paljon energiaa pitää käsittelemättömät tunteet sisällään, joten taisin muistuttaa painekattilaa mennessäni ensimmäistä kertaa Rosen-hoitoon. En ymmärtänyt lainkaan mitä tapahtuu, mutta Rosen-terapeutin käsitellessä selkääni aloin itkeä ja sitä itkua riitti pitkään. Kaikki eivät toki näin reagoi; joskus ihmiset myös alkavat nauraa tai sitten vain kokevat että hengitys alkaa kulkea vapaammin. Joskus ymmärtää itse mikä asia tai tunne kehosta lähtee liikkeelle, ja joskus vain tuntee jonkin liikkuvan tietämättä mihin se liittyy. Rosen-hoidossa hoitajan kädet ovat kuin ankkurit, jotka auttavat hoidettavaa pitämään huomionsa kehossa ja kuulostelemaan miltä oman kehon sisällä oikeasti tuntuu – usein kun tahdomme karata ajatustemme mukana pois kehostamme ja silloin siellä varastossa olevat tunteet voivat jäädä kohtaamatta. Pidän tätä menetelmää hyvin turvallisena, sillä kehomme on niin viisas, että se vapauttaa vain ne jännitykset, joihin liittyvät tunteet olemme valmiit kohtaamaan. Käsittely on siis lempeä, eikä kehoa koskaan “murjota” väkisin vapauttamaan mitään, sillä hoidettavan on tunnettava olonsa turvalliseksi, jotta hän pystyy ehkä kipeitäkin tunteita kohtaamaan. Hoitajan on tarkoitus olla läsnä hoidettavalle niin, että tämä voi tuntea hoitajan hyväksyvän hänet juuri sellaisena kuin hän on, kaikkine tunteineen ja reaktioineen. Sellaista hyväksyvää läsnäoloa emme valitettavasti arkipäivässä aina muuten saa osaksemme. Lähinnä sellaista voin ajatella olevan mummon lämpimän sylin, joka ottaa lapselta vastaan kaiken ja rakastaa tätä ehdoitta, vaikka lapsi tekisi mitä – eikä tällaista mummoa kaikilla lapsilla ole. Itse pyrin tällaiseen läsnäoloon myös toisessa ammatissani hoitaessani vanhuksia, koska tällaista kohtaamista he minun mielestäni tarvitsevat ja ansaitsevat niinä hetkinä kun hoitaja heidän luokseen ehtii.

Usein ihmiset pelkäävät kohdata ne tunteet, jotka ovat jääneet käsittelemättä. He tuntevat niiden voiman, kun koettavat pitää ne sisällään ja voivat jopa ajatella, että jotain räjähtää, jos esim. viha pääsee ulos. Lopulta kuitenkin tunteen pidättäminen vaatii paljon suuremman ponnistuksen kuin sen kohtaaminen ja se pelätty vihakin saattaa mennä vain väristyksenä kehon lävitse, kun vain uskaltaa hyväksyä että näin minä tunnen. Mikään ei siitä räjähdä, olo helpottuu kummasti, ja kun tunteen olemassaolon hyväksyy, voi sitä pikkuhiljaa oppia myös ilmaisemaan rakentavalla tavalla. Toisaalta tunteet voivat olla niin kiellettyjä ettei itse edes tunnista sellaisia sisällään olevan. Kuitenkin kun kehoon tulee lisää tilaa ja tunne-elämälle lisää vapautta, niin ihminen saattaa tunnistaa aivan uusia puolia itsestään ja oppia ymmärtämään itseään uudella tavalla. Aiemmin vaikeilta tuntuneet tilanteet saattavat ratketa helpommin, kun pystyy tunnistamaan ja ilmaisemaan mitä tunteita ne itsessä herättävät.

Muistan kuinka ensimmäisellä Rosen-menetelmän intensiivikurssilla alkuvuodesta 2006 istuin piirissä, jossa siellä on tapana jakaa mitä tunteita kullekin on kurssilla herännyt. Tunsin, että jos sanon ääneen miltä minusta tuntuu, niin hajoan palasiksi. Se tunne oli valtavan vahva ja valtavan pelottava, mutta paine sisälläni oli niin suuri, että minun oli pakko avata suuni ja puhua siitä miltä minusta tuntuu. Tuohon hetkeen olen usein ajatuksissani palannut, kun olen miettinyt sitä sisäistä muutosta, mikä minussa on tapahtunut kaikkina näinä vuosina, joina Rosen-menetelmä on elämässäni ollut. Olen tehnyt paljon muutakin, mikä on auttanut minua tunnistamaan kehoni aistimuksia ja herääviä tunteita, mutta uskon Rosen-menetelmän olleen minulle se ratkaiseva portti, joka avasi tunnetietoisuuteni ja kerran auettuaan se jää auki. Sen kautta olen saavuttanut sisäisen rauhan, tasapainon ja kyvyn olla läsnä tässä hetkessä. Nämä tuntuvat minusta suurilta asioilta, koska ne antavat sisäistä voimaa ja vakautta elää läpi isojakin ulkoisia muutoksia tietäen, että sisimmältäni minä olen sama.

Ajattelen, että tunteiden kohtaaminen ja vapauttaminen on tärkeää, koska kerrytettyämme tunnekuormaamme riittävän suureksi olemme tosiaan kuin painekattila, jonka stressitaso on kova. Pienikin ympäristöstä tuleva lisäkuormitus voi tällaisessa tilassa olla liikaa ja johtaa vakaviin seurauksiin. Uskon, että jos en olisi löytänyt keinoa tunnistaa ja purkaa tunteitani, olisin ennen pitkää sairastunut johonkin stressiperäiseen sairauteen, palanut loppuun ja joutunut ottamaan käyttöön masennuslääkkeet. Niitä työterveyspsykologi minulle tarjosi, kun menin hänelle puhumaan arvoristiriidastani. Onneksi ymmärsin, että elämässäni on tilanne, joka minun pitää ratkaista, eikä se onnistu turruttamalla sen aiheuttama ahdistus. Ymmärrän, että jossain tilanteessa masennuslääkitys saattaa olla tarvittava tuki ihmiselle päästä pahimman tuskan yli toimintakykynsä säilyttäen, mutta pitkäkestoisena ratkaisuna en sitä näe. Siksi koen kaikenlaiset terapiat tärkeänä ja mielellään vielä siinä vaiheessa, kun ongelmat eivät ole kasvaneet ylitsepääsemättömän suuriksi. Rosen-menetelmä on kehoon keskittyvä terapia ja joskus se nostaa pintaan käsiteltäviä asioita niin paljon, että on hyvä saada rinnalle keskusteluterapiaa, koska Rosen-terapeutti ei välttämättä ole tämän alan ammattilainen. Jokainen varmasti löytää itselleen sopivimmat keinot niitä etsimällä ja se mikä toimii yhdelle, ei välttämättä ole paras menetelmä toiselle. Itse koen toimivaksi käsitellä Rosen-menetelmän herättämiä tuntemuksia myös tunnetaideterapian keinoin. Silloin saan eri tavoin näkyväksi tunteita, joiden yhteyksiä en ehkä aiemmin ollut oivaltanut. Uskon, että kaikki mikä tukee tunteidemme tiedostamista ja käsittelyä lisää kykyämme tunnistaa mitä tarvitsemme voidaksemme mahdollisimman hyvin.